Mediakasvatuksen kurssin osalta blogini alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. Kirjoittaminen oli hauskaa silloin, kun muita kiireitä ei vielä pahemmin ollut. Nyt niitä on. Olisin halunnut olla analyyttisempi ja terävämpi, mutta blogissani olen tyytynyt lähinnä kiukuttelemaan ja jaarittelemaan Big Brotherista. Voi olla, että Moodle-keskusteluihin osallistuminen olisi loppujen lopuksi ollut minulle luontevampi tapa suorittaa osa kurssista. Itse kaipaan nimenomaan keskustelua, ja blogeissa moista ei oikein ole syntynyt. Asiaa on vaikeuttanut se, että ilman google-tiliä tai vastaavaa niitä blogeja ei pääse edes kommentoimaan. Jopa Facebook-sivuillani on ollut enemmän keskustelua median ilmiöistä kuin blogin kommenteissa. Menkää itseenne, kurssilaiset! Minäkin menen. Ihan kohta.
Ajatus jonkinlaisesta mediablogista saattaa jäädä mieleen kummittelemaan. Kuten sanottua, minulla ei ole juurikaan mielipiteitä ja kirjoittajana olen keskinkertainen, mutta tiedän, että halutessani – ja innostuessani – saattaisin pystyä parempaankin. Jotta moiselle bloggailulle riittäisi kiinnostusta, osoitetta pitäisi jakaa tutuille muutenkin kuin Facebook-kommenttien sivuhuomautuksena ja täten varmistaa, että yleisöäkin olisi. Se, että pauhaan kotona raivon vallassa siitä, kuinka joku on sanonut televisiossa taas jotain tyhmää, mainos ahdistaa tai kuva ottaa päähän, ei tosin vielä tee minusta kovinkaan hyvää kirjoittajaa. Ehkä olen myös sen verran vanhan liiton naisia, että tarvitsisin teksteille jonkun perinteisemmän kanavan. Se taas vaatisi aloitteellisuutta. En minä nyt semmoista jaksa.
Entä sitten se varsinainen mediakasvatus? Kurssi osui kohdallani oivalliseen ajankohtaan: samaan syksyyn, jona aloin tehdä opettajan pedagogisia. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille jos kelle tällaisesta kurssista on hyötyä. Toisaalta se aiheuttaa tietynlaista ahdinkoa. Minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia perustella, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelu kielioppeineen päivineen on tärkeätä. Hankaluus alkaa siinä vaiheessa, kun ruvetaan pohtimaan, minkä kaiken opetus kuuluu äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille. Tälleen ihan maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että mitä laajempi on tekstikäsitys, sen enemmän vaaditaan tunteja kriittisen medialukutaidon eli juurikin niiden kaikenmaailman tekstien lukemisen opettamiseen. Mutta kun ei niitä tunteja niin vain mistään oteta.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että joillain oppilailla on vaikeuksia ihan tavallisen kirjoitustaidon kanssa. Maahanmuuttajillekin pitäisi jonkun opettaa suomen kieltä. Jotkut ovat ehtineet peruskoulun viimeiselle luokalle ilman, että ovat koskaan lukeneet yhtäkään oikeata kirjaa. Tulkaa tänne sitten huutelemaan, että hei, tuo Prisman mainos tuolla ojanpientareella on mediateksti, olethan kertonut koulussa, kuinka sitä luetaan. Muuten ei tule oppilaista kunnon kansalaisia. Ja vielä: jos etiikka ja draama halutaan todellakin uusiksi oppiaineiksi, perinteiselle äidinkielenopetukselle jää entistä vähemmän aikaa. Vastustan! Syvästi!
LÄHDE: http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/perusoppiaineet_jaamassa_tuntijakouudistuksen_jalkoihin_2004049.html
tiistai 19. lokakuuta 2010
Sammakko sai tartunnan
Tykkään sanomalehdistä nolostuttavan paljon. Kuulun tismalleen siihen sanomalehtiä lukevien joukkoon, josta Mari Hankala ja Pirjo Linnakylä kirjoittavat artikkelissaan Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi (2007, 89). Minun elämäntapani ei ole normaalin kaltaiseni nuoren aikuisen tavoin liikkuva tai levoton. Olen ehta maalaisjuntti ja sellaisena aion pysyäkin. Liikun pikku kaupungista vain Nekalaan, syvälle Hämeen maaseudulle tai keskelle lounaisen Suomen sokerijuurikaspeltoja. Joskus käyn yliopistolla. Olen elänyt liki viisi vuotta ilman televisiota, mutta ilman sanomalehteä vain muutaman kuukauden. Jossain vaiheessa minulle tuli niitä kaksikin. Sillä pääsi kivasti pätemään.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
maanantai 18. lokakuuta 2010
BB-talo, näytä perse!
Kirjoitin taannoin blogiini Big Brother -televisio-ohjelmasta. Olen ollut kovasti sitä mieltä, että Big Brother on mielenkiintoinen ilmiö, varsinkin, jos vaivautuu hieman miettimään, mitä kaikkea ohjelman taustalla on. Lisäksi BB-henkilöiden välisten suhteiden tarkkailu on hienoa hommaa. Tai siis se oli. Mutta tämän vuoden Big Brotherissa jokin on mennyt pieleen.
Periaatteessa tänä vuonna homma, siis tämä BB-homma, on toiminut ihan samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Koetetaan saada suljettuun tilaan merkillisiä tyyppejä, kylvää heidän välilleen kaunoja ja kilpailua rasittavilla tehtävillä ja lietsoa siveetöntä toimintaa esimerkiksi viinaksien avulla. Koetetaan saada mahdollisimman moni äänestämään mahdollisimman vimmatusti eikä siksi näytetä niitä todellisia äänestyslukuja ennen kuin lopuksi, vaan puhutaan epämääräisesti ”muutamien prosenttiyksiköiden eroista”.
Tänä vuonna jokin mättää ja pahasti, sillä edes minun mielestäni Big Brotherissa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Sen verran olen jaksanut sitä katsoa, että olen nähnyt ihmisten pahimmat kilahtamiset ja simahtamiset. Onhan se ihan hupaisaa. Lisäksi vahtaan lähetyksiä toisinaan pelkkänä tarkoituksenani selvittää, kuka sponsoreista on minkäkin viikkotehtävän tai muun vastaavan toiminnan taustalla.
BB-talon ongelma on tänä vuonna ollut se, että asukkaissa on yksinkertaisesti jotain vikaa. He ovat liian laimeita. Osa heistä on poistettu sääntörikkomuksen vuoksi talosta, osa on lähtenyt vapaaehtoisesti. Porukka on liian rikkonainen, sillä niin sanottuja alkuperäisiä asukkaita on liian vähän ja uutta porukkaa lappaa taloon jatkuvasti, eikä se oikein noudata BB-kilpailun alkuperäistä ajatusta.
Yritystä ei ole puuttunut. Mukana on tänäkin vuonna homoseksuaaleja. Talossa oli tovin aikaa maahanmuuttaja. Oli yksi vähän muita vanhempi rääväsuinen akka ja sitten on vielä oikein semmoinen Hunks-tanssija, valitettavasti varattu. Vajaa viikko sitten taloon saatiin yksi likka, joka olisi ollut valmis ns. jörspäytystouhuihin. Sitten tapahtui tuotannolle sellainen ikävä juttu, että jörspäyttäjäksi sovelias mies jouduttiin vakavan sääntörikkomuksen vuoksi poistamaan talosta. Nyt ei auta kuin toivoa, että BB-Inkalle vielä sen verran keitto maistuu, että jonkun muunkin kuin Hannun pippeli kelpaa. Pahalta näyttää.
Luulen, että yksi ongelmallinen asia on myös kilpailijoiden oma tietoisuus siitä, mikä myy. Kun taloon tullaan sillä asenteella, että muistetaan moneen kertaan sanoa ”mää olen pelimies” tai ”mää olen piiseksuaali”, on ihan varmasti ajateltu huolella, että tällaiselta tyypiltä voi jotain ”toimintaa” odottaakin. Eräänä vuonna muistan taloon päässeen naisen sanovan haastattelussa, että ”mä oon tosi seksuaalinen tyyppi”. (No, tämä seksuaalinen tyyppi huomasi talossa olevansa raskaana ja häipyi sitten viettämään normaalia perheoloa vähän rassukkamaisen ukkonsa kanssa. Onnea heille!) Viime vuoden Big Brotherissa taas paneskeltiin jo niin avoimesti, että koko touhusta lähti hohto.
Jokainen meistä tietää, kuinka rasittavia ovat ihmiset, joilla on suuret puheet mutta tekoja vähän. Jonkin aikaa tyypin juttuja seurattuaan tulee huomanneeksi, että ei tuolla ole mitään annettavaa, sehän vain puhuu. Itse asiassa koko Big Brother on nyt vähän niin kuin sellainen tyyppi. Mainospuheista, äänestysvaatimuksista ja kaikesta jännän odotuksesta on tullut niin läpinäkyvää ja väkinäistä, että enää ei vain jaksa kiinnostaa. BB-talossa on tylsää, ja tylsyyttä on ikävystyttävää katsella.
Mikäli BB-tuotanto tahtoo säilyttää ohjelman mielenkiinnon, on jo mentävä pidemmälle. On luotava uudenlaista draamaa, paljon koukuttavampaa. Persoonallisten pelimiesten ja tissijulkkisten voimalla ei enää kauan pidetä kiinnostusta yllä. Mitä seuraavaksi, BB-talo? Uskallatko näyttää vielä enemmän?
Periaatteessa tänä vuonna homma, siis tämä BB-homma, on toiminut ihan samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Koetetaan saada suljettuun tilaan merkillisiä tyyppejä, kylvää heidän välilleen kaunoja ja kilpailua rasittavilla tehtävillä ja lietsoa siveetöntä toimintaa esimerkiksi viinaksien avulla. Koetetaan saada mahdollisimman moni äänestämään mahdollisimman vimmatusti eikä siksi näytetä niitä todellisia äänestyslukuja ennen kuin lopuksi, vaan puhutaan epämääräisesti ”muutamien prosenttiyksiköiden eroista”.
Tänä vuonna jokin mättää ja pahasti, sillä edes minun mielestäni Big Brotherissa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Sen verran olen jaksanut sitä katsoa, että olen nähnyt ihmisten pahimmat kilahtamiset ja simahtamiset. Onhan se ihan hupaisaa. Lisäksi vahtaan lähetyksiä toisinaan pelkkänä tarkoituksenani selvittää, kuka sponsoreista on minkäkin viikkotehtävän tai muun vastaavan toiminnan taustalla.
BB-talon ongelma on tänä vuonna ollut se, että asukkaissa on yksinkertaisesti jotain vikaa. He ovat liian laimeita. Osa heistä on poistettu sääntörikkomuksen vuoksi talosta, osa on lähtenyt vapaaehtoisesti. Porukka on liian rikkonainen, sillä niin sanottuja alkuperäisiä asukkaita on liian vähän ja uutta porukkaa lappaa taloon jatkuvasti, eikä se oikein noudata BB-kilpailun alkuperäistä ajatusta.
Yritystä ei ole puuttunut. Mukana on tänäkin vuonna homoseksuaaleja. Talossa oli tovin aikaa maahanmuuttaja. Oli yksi vähän muita vanhempi rääväsuinen akka ja sitten on vielä oikein semmoinen Hunks-tanssija, valitettavasti varattu. Vajaa viikko sitten taloon saatiin yksi likka, joka olisi ollut valmis ns. jörspäytystouhuihin. Sitten tapahtui tuotannolle sellainen ikävä juttu, että jörspäyttäjäksi sovelias mies jouduttiin vakavan sääntörikkomuksen vuoksi poistamaan talosta. Nyt ei auta kuin toivoa, että BB-Inkalle vielä sen verran keitto maistuu, että jonkun muunkin kuin Hannun pippeli kelpaa. Pahalta näyttää.
Luulen, että yksi ongelmallinen asia on myös kilpailijoiden oma tietoisuus siitä, mikä myy. Kun taloon tullaan sillä asenteella, että muistetaan moneen kertaan sanoa ”mää olen pelimies” tai ”mää olen piiseksuaali”, on ihan varmasti ajateltu huolella, että tällaiselta tyypiltä voi jotain ”toimintaa” odottaakin. Eräänä vuonna muistan taloon päässeen naisen sanovan haastattelussa, että ”mä oon tosi seksuaalinen tyyppi”. (No, tämä seksuaalinen tyyppi huomasi talossa olevansa raskaana ja häipyi sitten viettämään normaalia perheoloa vähän rassukkamaisen ukkonsa kanssa. Onnea heille!) Viime vuoden Big Brotherissa taas paneskeltiin jo niin avoimesti, että koko touhusta lähti hohto.
Jokainen meistä tietää, kuinka rasittavia ovat ihmiset, joilla on suuret puheet mutta tekoja vähän. Jonkin aikaa tyypin juttuja seurattuaan tulee huomanneeksi, että ei tuolla ole mitään annettavaa, sehän vain puhuu. Itse asiassa koko Big Brother on nyt vähän niin kuin sellainen tyyppi. Mainospuheista, äänestysvaatimuksista ja kaikesta jännän odotuksesta on tullut niin läpinäkyvää ja väkinäistä, että enää ei vain jaksa kiinnostaa. BB-talossa on tylsää, ja tylsyyttä on ikävystyttävää katsella.
Mikäli BB-tuotanto tahtoo säilyttää ohjelman mielenkiinnon, on jo mentävä pidemmälle. On luotava uudenlaista draamaa, paljon koukuttavampaa. Persoonallisten pelimiesten ja tissijulkkisten voimalla ei enää kauan pidetä kiinnostusta yllä. Mitä seuraavaksi, BB-talo? Uskallatko näyttää vielä enemmän?
perjantai 15. lokakuuta 2010
Kamera kuvasi roihun
Kuvia, tekstejä, kuvia, tekstejä, kuvia, tekstejä! En oikein tahtoisi edes kirjoittaa mitään kuvista, kun tuntuu, että ainoa, mitä niistä voi sanoa, on että ”kylläpäs niitä kuvia on paljon joka paikassa ja onpa jännä kuinka niistä aina on jotain rajattu pois”. Nämä alkavat olla jo kokolailla latteita itsestäänselvyyksiä. Yhdessä Pressiklubin jaksossa oli muuten taannoin mainio kuvan ja sanan liittoa ynnä kuvan merkitystä käsittelevä pieni juttu. Esimerkkinä oli kolme erilaista kuvaa Venäjän metsäpaloista: pieni roihu, keskikokoinen roihu ja hallitsematon roihu. Yksinkertaista, mutta nokkelaa. Kuvalla - ja kuvakulmalla - todellakin on väliä.
Olen itse harrastavinani valokuvausta joskus harvoin, kun sille aikaa liikenee. Muinoin järjestimme pari valokuvanäyttelyäkin ystäväni kanssa. Pidän kuvien katselusta ja arvostan taitavia valokuvaajia. En minä silti kuvista mitään ymmärrä, ja luvattoman vähän tajuan mitään kuvankäsittelyohjelmista tai kameran tekniikasta. Harmittaa vain, että jos olen ottanut onnistuneita valokuvia, ihmiset kehuvat kameraani, eivät minua. Kun ei heidän kamerallaan nähkääs saa niin komeita kuvia! Vaahteranlehtikin on keltaisempi, kun sen kuvaajan kamera on taskukokoista hieman isompi. Kamerako ne kuvat otti tai se hieno objektiivi? Jumaliste!
Sitten kun minä isona opetan lapsukaisille kuvanlukua, muistan aina sanoa, että valokuvakin on aina jonkun näkemys. Se on vähintäänkin valikoinnin tulos, usein myös harkittu ja joskus jopa käsitelty teos.
Olen itse harrastavinani valokuvausta joskus harvoin, kun sille aikaa liikenee. Muinoin järjestimme pari valokuvanäyttelyäkin ystäväni kanssa. Pidän kuvien katselusta ja arvostan taitavia valokuvaajia. En minä silti kuvista mitään ymmärrä, ja luvattoman vähän tajuan mitään kuvankäsittelyohjelmista tai kameran tekniikasta. Harmittaa vain, että jos olen ottanut onnistuneita valokuvia, ihmiset kehuvat kameraani, eivät minua. Kun ei heidän kamerallaan nähkääs saa niin komeita kuvia! Vaahteranlehtikin on keltaisempi, kun sen kuvaajan kamera on taskukokoista hieman isompi. Kamerako ne kuvat otti tai se hieno objektiivi? Jumaliste!
Sitten kun minä isona opetan lapsukaisille kuvanlukua, muistan aina sanoa, että valokuvakin on aina jonkun näkemys. Se on vähintäänkin valikoinnin tulos, usein myös harkittu ja joskus jopa käsitelty teos.
Tilaa:
Kommentit (Atom)