Mediakasvatuksen kurssin osalta blogini alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. Kirjoittaminen oli hauskaa silloin, kun muita kiireitä ei vielä pahemmin ollut. Nyt niitä on. Olisin halunnut olla analyyttisempi ja terävämpi, mutta blogissani olen tyytynyt lähinnä kiukuttelemaan ja jaarittelemaan Big Brotherista. Voi olla, että Moodle-keskusteluihin osallistuminen olisi loppujen lopuksi ollut minulle luontevampi tapa suorittaa osa kurssista. Itse kaipaan nimenomaan keskustelua, ja blogeissa moista ei oikein ole syntynyt. Asiaa on vaikeuttanut se, että ilman google-tiliä tai vastaavaa niitä blogeja ei pääse edes kommentoimaan. Jopa Facebook-sivuillani on ollut enemmän keskustelua median ilmiöistä kuin blogin kommenteissa. Menkää itseenne, kurssilaiset! Minäkin menen. Ihan kohta.
Ajatus jonkinlaisesta mediablogista saattaa jäädä mieleen kummittelemaan. Kuten sanottua, minulla ei ole juurikaan mielipiteitä ja kirjoittajana olen keskinkertainen, mutta tiedän, että halutessani – ja innostuessani – saattaisin pystyä parempaankin. Jotta moiselle bloggailulle riittäisi kiinnostusta, osoitetta pitäisi jakaa tutuille muutenkin kuin Facebook-kommenttien sivuhuomautuksena ja täten varmistaa, että yleisöäkin olisi. Se, että pauhaan kotona raivon vallassa siitä, kuinka joku on sanonut televisiossa taas jotain tyhmää, mainos ahdistaa tai kuva ottaa päähän, ei tosin vielä tee minusta kovinkaan hyvää kirjoittajaa. Ehkä olen myös sen verran vanhan liiton naisia, että tarvitsisin teksteille jonkun perinteisemmän kanavan. Se taas vaatisi aloitteellisuutta. En minä nyt semmoista jaksa.
Entä sitten se varsinainen mediakasvatus? Kurssi osui kohdallani oivalliseen ajankohtaan: samaan syksyyn, jona aloin tehdä opettajan pedagogisia. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille jos kelle tällaisesta kurssista on hyötyä. Toisaalta se aiheuttaa tietynlaista ahdinkoa. Minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia perustella, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelu kielioppeineen päivineen on tärkeätä. Hankaluus alkaa siinä vaiheessa, kun ruvetaan pohtimaan, minkä kaiken opetus kuuluu äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille. Tälleen ihan maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että mitä laajempi on tekstikäsitys, sen enemmän vaaditaan tunteja kriittisen medialukutaidon eli juurikin niiden kaikenmaailman tekstien lukemisen opettamiseen. Mutta kun ei niitä tunteja niin vain mistään oteta.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että joillain oppilailla on vaikeuksia ihan tavallisen kirjoitustaidon kanssa. Maahanmuuttajillekin pitäisi jonkun opettaa suomen kieltä. Jotkut ovat ehtineet peruskoulun viimeiselle luokalle ilman, että ovat koskaan lukeneet yhtäkään oikeata kirjaa. Tulkaa tänne sitten huutelemaan, että hei, tuo Prisman mainos tuolla ojanpientareella on mediateksti, olethan kertonut koulussa, kuinka sitä luetaan. Muuten ei tule oppilaista kunnon kansalaisia. Ja vielä: jos etiikka ja draama halutaan todellakin uusiksi oppiaineiksi, perinteiselle äidinkielenopetukselle jää entistä vähemmän aikaa. Vastustan! Syvästi!
LÄHDE: http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/perusoppiaineet_jaamassa_tuntijakouudistuksen_jalkoihin_2004049.html
tiistai 19. lokakuuta 2010
Sammakko sai tartunnan
Tykkään sanomalehdistä nolostuttavan paljon. Kuulun tismalleen siihen sanomalehtiä lukevien joukkoon, josta Mari Hankala ja Pirjo Linnakylä kirjoittavat artikkelissaan Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi (2007, 89). Minun elämäntapani ei ole normaalin kaltaiseni nuoren aikuisen tavoin liikkuva tai levoton. Olen ehta maalaisjuntti ja sellaisena aion pysyäkin. Liikun pikku kaupungista vain Nekalaan, syvälle Hämeen maaseudulle tai keskelle lounaisen Suomen sokerijuurikaspeltoja. Joskus käyn yliopistolla. Olen elänyt liki viisi vuotta ilman televisiota, mutta ilman sanomalehteä vain muutaman kuukauden. Jossain vaiheessa minulle tuli niitä kaksikin. Sillä pääsi kivasti pätemään.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
maanantai 18. lokakuuta 2010
BB-talo, näytä perse!
Kirjoitin taannoin blogiini Big Brother -televisio-ohjelmasta. Olen ollut kovasti sitä mieltä, että Big Brother on mielenkiintoinen ilmiö, varsinkin, jos vaivautuu hieman miettimään, mitä kaikkea ohjelman taustalla on. Lisäksi BB-henkilöiden välisten suhteiden tarkkailu on hienoa hommaa. Tai siis se oli. Mutta tämän vuoden Big Brotherissa jokin on mennyt pieleen.
Periaatteessa tänä vuonna homma, siis tämä BB-homma, on toiminut ihan samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Koetetaan saada suljettuun tilaan merkillisiä tyyppejä, kylvää heidän välilleen kaunoja ja kilpailua rasittavilla tehtävillä ja lietsoa siveetöntä toimintaa esimerkiksi viinaksien avulla. Koetetaan saada mahdollisimman moni äänestämään mahdollisimman vimmatusti eikä siksi näytetä niitä todellisia äänestyslukuja ennen kuin lopuksi, vaan puhutaan epämääräisesti ”muutamien prosenttiyksiköiden eroista”.
Tänä vuonna jokin mättää ja pahasti, sillä edes minun mielestäni Big Brotherissa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Sen verran olen jaksanut sitä katsoa, että olen nähnyt ihmisten pahimmat kilahtamiset ja simahtamiset. Onhan se ihan hupaisaa. Lisäksi vahtaan lähetyksiä toisinaan pelkkänä tarkoituksenani selvittää, kuka sponsoreista on minkäkin viikkotehtävän tai muun vastaavan toiminnan taustalla.
BB-talon ongelma on tänä vuonna ollut se, että asukkaissa on yksinkertaisesti jotain vikaa. He ovat liian laimeita. Osa heistä on poistettu sääntörikkomuksen vuoksi talosta, osa on lähtenyt vapaaehtoisesti. Porukka on liian rikkonainen, sillä niin sanottuja alkuperäisiä asukkaita on liian vähän ja uutta porukkaa lappaa taloon jatkuvasti, eikä se oikein noudata BB-kilpailun alkuperäistä ajatusta.
Yritystä ei ole puuttunut. Mukana on tänäkin vuonna homoseksuaaleja. Talossa oli tovin aikaa maahanmuuttaja. Oli yksi vähän muita vanhempi rääväsuinen akka ja sitten on vielä oikein semmoinen Hunks-tanssija, valitettavasti varattu. Vajaa viikko sitten taloon saatiin yksi likka, joka olisi ollut valmis ns. jörspäytystouhuihin. Sitten tapahtui tuotannolle sellainen ikävä juttu, että jörspäyttäjäksi sovelias mies jouduttiin vakavan sääntörikkomuksen vuoksi poistamaan talosta. Nyt ei auta kuin toivoa, että BB-Inkalle vielä sen verran keitto maistuu, että jonkun muunkin kuin Hannun pippeli kelpaa. Pahalta näyttää.
Luulen, että yksi ongelmallinen asia on myös kilpailijoiden oma tietoisuus siitä, mikä myy. Kun taloon tullaan sillä asenteella, että muistetaan moneen kertaan sanoa ”mää olen pelimies” tai ”mää olen piiseksuaali”, on ihan varmasti ajateltu huolella, että tällaiselta tyypiltä voi jotain ”toimintaa” odottaakin. Eräänä vuonna muistan taloon päässeen naisen sanovan haastattelussa, että ”mä oon tosi seksuaalinen tyyppi”. (No, tämä seksuaalinen tyyppi huomasi talossa olevansa raskaana ja häipyi sitten viettämään normaalia perheoloa vähän rassukkamaisen ukkonsa kanssa. Onnea heille!) Viime vuoden Big Brotherissa taas paneskeltiin jo niin avoimesti, että koko touhusta lähti hohto.
Jokainen meistä tietää, kuinka rasittavia ovat ihmiset, joilla on suuret puheet mutta tekoja vähän. Jonkin aikaa tyypin juttuja seurattuaan tulee huomanneeksi, että ei tuolla ole mitään annettavaa, sehän vain puhuu. Itse asiassa koko Big Brother on nyt vähän niin kuin sellainen tyyppi. Mainospuheista, äänestysvaatimuksista ja kaikesta jännän odotuksesta on tullut niin läpinäkyvää ja väkinäistä, että enää ei vain jaksa kiinnostaa. BB-talossa on tylsää, ja tylsyyttä on ikävystyttävää katsella.
Mikäli BB-tuotanto tahtoo säilyttää ohjelman mielenkiinnon, on jo mentävä pidemmälle. On luotava uudenlaista draamaa, paljon koukuttavampaa. Persoonallisten pelimiesten ja tissijulkkisten voimalla ei enää kauan pidetä kiinnostusta yllä. Mitä seuraavaksi, BB-talo? Uskallatko näyttää vielä enemmän?
Periaatteessa tänä vuonna homma, siis tämä BB-homma, on toiminut ihan samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Koetetaan saada suljettuun tilaan merkillisiä tyyppejä, kylvää heidän välilleen kaunoja ja kilpailua rasittavilla tehtävillä ja lietsoa siveetöntä toimintaa esimerkiksi viinaksien avulla. Koetetaan saada mahdollisimman moni äänestämään mahdollisimman vimmatusti eikä siksi näytetä niitä todellisia äänestyslukuja ennen kuin lopuksi, vaan puhutaan epämääräisesti ”muutamien prosenttiyksiköiden eroista”.
Tänä vuonna jokin mättää ja pahasti, sillä edes minun mielestäni Big Brotherissa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Sen verran olen jaksanut sitä katsoa, että olen nähnyt ihmisten pahimmat kilahtamiset ja simahtamiset. Onhan se ihan hupaisaa. Lisäksi vahtaan lähetyksiä toisinaan pelkkänä tarkoituksenani selvittää, kuka sponsoreista on minkäkin viikkotehtävän tai muun vastaavan toiminnan taustalla.
BB-talon ongelma on tänä vuonna ollut se, että asukkaissa on yksinkertaisesti jotain vikaa. He ovat liian laimeita. Osa heistä on poistettu sääntörikkomuksen vuoksi talosta, osa on lähtenyt vapaaehtoisesti. Porukka on liian rikkonainen, sillä niin sanottuja alkuperäisiä asukkaita on liian vähän ja uutta porukkaa lappaa taloon jatkuvasti, eikä se oikein noudata BB-kilpailun alkuperäistä ajatusta.
Yritystä ei ole puuttunut. Mukana on tänäkin vuonna homoseksuaaleja. Talossa oli tovin aikaa maahanmuuttaja. Oli yksi vähän muita vanhempi rääväsuinen akka ja sitten on vielä oikein semmoinen Hunks-tanssija, valitettavasti varattu. Vajaa viikko sitten taloon saatiin yksi likka, joka olisi ollut valmis ns. jörspäytystouhuihin. Sitten tapahtui tuotannolle sellainen ikävä juttu, että jörspäyttäjäksi sovelias mies jouduttiin vakavan sääntörikkomuksen vuoksi poistamaan talosta. Nyt ei auta kuin toivoa, että BB-Inkalle vielä sen verran keitto maistuu, että jonkun muunkin kuin Hannun pippeli kelpaa. Pahalta näyttää.
Luulen, että yksi ongelmallinen asia on myös kilpailijoiden oma tietoisuus siitä, mikä myy. Kun taloon tullaan sillä asenteella, että muistetaan moneen kertaan sanoa ”mää olen pelimies” tai ”mää olen piiseksuaali”, on ihan varmasti ajateltu huolella, että tällaiselta tyypiltä voi jotain ”toimintaa” odottaakin. Eräänä vuonna muistan taloon päässeen naisen sanovan haastattelussa, että ”mä oon tosi seksuaalinen tyyppi”. (No, tämä seksuaalinen tyyppi huomasi talossa olevansa raskaana ja häipyi sitten viettämään normaalia perheoloa vähän rassukkamaisen ukkonsa kanssa. Onnea heille!) Viime vuoden Big Brotherissa taas paneskeltiin jo niin avoimesti, että koko touhusta lähti hohto.
Jokainen meistä tietää, kuinka rasittavia ovat ihmiset, joilla on suuret puheet mutta tekoja vähän. Jonkin aikaa tyypin juttuja seurattuaan tulee huomanneeksi, että ei tuolla ole mitään annettavaa, sehän vain puhuu. Itse asiassa koko Big Brother on nyt vähän niin kuin sellainen tyyppi. Mainospuheista, äänestysvaatimuksista ja kaikesta jännän odotuksesta on tullut niin läpinäkyvää ja väkinäistä, että enää ei vain jaksa kiinnostaa. BB-talossa on tylsää, ja tylsyyttä on ikävystyttävää katsella.
Mikäli BB-tuotanto tahtoo säilyttää ohjelman mielenkiinnon, on jo mentävä pidemmälle. On luotava uudenlaista draamaa, paljon koukuttavampaa. Persoonallisten pelimiesten ja tissijulkkisten voimalla ei enää kauan pidetä kiinnostusta yllä. Mitä seuraavaksi, BB-talo? Uskallatko näyttää vielä enemmän?
perjantai 15. lokakuuta 2010
Kamera kuvasi roihun
Kuvia, tekstejä, kuvia, tekstejä, kuvia, tekstejä! En oikein tahtoisi edes kirjoittaa mitään kuvista, kun tuntuu, että ainoa, mitä niistä voi sanoa, on että ”kylläpäs niitä kuvia on paljon joka paikassa ja onpa jännä kuinka niistä aina on jotain rajattu pois”. Nämä alkavat olla jo kokolailla latteita itsestäänselvyyksiä. Yhdessä Pressiklubin jaksossa oli muuten taannoin mainio kuvan ja sanan liittoa ynnä kuvan merkitystä käsittelevä pieni juttu. Esimerkkinä oli kolme erilaista kuvaa Venäjän metsäpaloista: pieni roihu, keskikokoinen roihu ja hallitsematon roihu. Yksinkertaista, mutta nokkelaa. Kuvalla - ja kuvakulmalla - todellakin on väliä.
Olen itse harrastavinani valokuvausta joskus harvoin, kun sille aikaa liikenee. Muinoin järjestimme pari valokuvanäyttelyäkin ystäväni kanssa. Pidän kuvien katselusta ja arvostan taitavia valokuvaajia. En minä silti kuvista mitään ymmärrä, ja luvattoman vähän tajuan mitään kuvankäsittelyohjelmista tai kameran tekniikasta. Harmittaa vain, että jos olen ottanut onnistuneita valokuvia, ihmiset kehuvat kameraani, eivät minua. Kun ei heidän kamerallaan nähkääs saa niin komeita kuvia! Vaahteranlehtikin on keltaisempi, kun sen kuvaajan kamera on taskukokoista hieman isompi. Kamerako ne kuvat otti tai se hieno objektiivi? Jumaliste!
Sitten kun minä isona opetan lapsukaisille kuvanlukua, muistan aina sanoa, että valokuvakin on aina jonkun näkemys. Se on vähintäänkin valikoinnin tulos, usein myös harkittu ja joskus jopa käsitelty teos.
Olen itse harrastavinani valokuvausta joskus harvoin, kun sille aikaa liikenee. Muinoin järjestimme pari valokuvanäyttelyäkin ystäväni kanssa. Pidän kuvien katselusta ja arvostan taitavia valokuvaajia. En minä silti kuvista mitään ymmärrä, ja luvattoman vähän tajuan mitään kuvankäsittelyohjelmista tai kameran tekniikasta. Harmittaa vain, että jos olen ottanut onnistuneita valokuvia, ihmiset kehuvat kameraani, eivät minua. Kun ei heidän kamerallaan nähkääs saa niin komeita kuvia! Vaahteranlehtikin on keltaisempi, kun sen kuvaajan kamera on taskukokoista hieman isompi. Kamerako ne kuvat otti tai se hieno objektiivi? Jumaliste!
Sitten kun minä isona opetan lapsukaisille kuvanlukua, muistan aina sanoa, että valokuvakin on aina jonkun näkemys. Se on vähintäänkin valikoinnin tulos, usein myös harkittu ja joskus jopa käsitelty teos.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Metsänpoika tahdon olla
Mediapaastoaminen on minulle – ja varmaan kaikille muillekin – jokseenkin helppoa normaalin arjen ulkopuolella. Makoisimman mediapaastokokemuksen olen saanut patikoidessa. Vaeltaessa elämä on yksinkertaista. Ei tarvitse kuin syödä, kävellä ja nukkua. Ennen muinoin kesämökillä oleminenkin oli tällaista. Nyt olen pannut merkille, että pelikoneet ja nettiyhteydet ovat usein mukana mökeilläkin. Tätä vastustan, ainakin juuri nyt, koska olen katkera siitä, etten ole päässyt mökkeilemään koko kesänä.
Aivan hiljattain olen saanut mediapaastota ulkomailla. Kilpaurheiluharrastus on mahdollistanut sen, että olen saanut viettää vieraassa kieliympäristössä säännönmukaista elämää, johon media ei kuulu millään tavalla. Ei tarvitse kuin syödä, treenata tai kilpailla ja nukkua. Näillä reissuilla mediapaaston kanssa on toisaalta kyllä vähän niin ja näin. Täysin piiloon ei pääse. Puhelimeen saattaa tulla tekstiviesti, ja joskus tulee kuljettua mainoskyltin ohitse. Onkohan se mediankäyttöä, jos katsoo mainosta, jonka kielestä ei ymmärrä sanaakaan? Entä jos puolivahingossa sattuu itse päätymään paikallisen sanomalehden sivuille?
Huomattavasti mutkikkaampaa on irrottaa ote mediasta kotioloissa ja tavallisen arjen tiimellyksessä. Netistä voisi pysyä poissa, ja televisiota ei muutenkaan tule katseltua joka päivä, mutta silti tuntuu siltä, että media on kaikessa mukana. Ennen mediapaastoa täytyisi varmistaa, että laskut on maksettu ja kirjaston kirjat haettu tai palautettu. Luentoja olisi paras olla olematta ja läksyt pitäisi ehdottomasti olla tehtynä. Sanomalehti pitäisi muistaa olla hakematta laatikosta. Ehkä olisi tarpeellista olla yksin kotona. Tai ehkä olisi pakollista olla yksin keskellä metsää. Totta puhuen ajatus mediapaastosta ei ahdista yhtään, se houkuttaa. Luulen, että ilman mediaa nukkuisinkin paremmin.
Viikonloppuna voisin ehkä yrittää lakkoilla, mutta toisaalta saatan ajaa yksin autolla muutaman sata kilometriä. Ilman musiikin tai radion kuuntelua se on ikävää hommaa. Voi olla myös mahdollista päästä pelaamaan SingStaria veljenlasten kanssa, ja se on melkeinpä ainoa videopeli, jota tykkään pelata. Joten jos vaikka jätettäisiin toiseen kertaan se paastoilu.
Aivan hiljattain olen saanut mediapaastota ulkomailla. Kilpaurheiluharrastus on mahdollistanut sen, että olen saanut viettää vieraassa kieliympäristössä säännönmukaista elämää, johon media ei kuulu millään tavalla. Ei tarvitse kuin syödä, treenata tai kilpailla ja nukkua. Näillä reissuilla mediapaaston kanssa on toisaalta kyllä vähän niin ja näin. Täysin piiloon ei pääse. Puhelimeen saattaa tulla tekstiviesti, ja joskus tulee kuljettua mainoskyltin ohitse. Onkohan se mediankäyttöä, jos katsoo mainosta, jonka kielestä ei ymmärrä sanaakaan? Entä jos puolivahingossa sattuu itse päätymään paikallisen sanomalehden sivuille?
Huomattavasti mutkikkaampaa on irrottaa ote mediasta kotioloissa ja tavallisen arjen tiimellyksessä. Netistä voisi pysyä poissa, ja televisiota ei muutenkaan tule katseltua joka päivä, mutta silti tuntuu siltä, että media on kaikessa mukana. Ennen mediapaastoa täytyisi varmistaa, että laskut on maksettu ja kirjaston kirjat haettu tai palautettu. Luentoja olisi paras olla olematta ja läksyt pitäisi ehdottomasti olla tehtynä. Sanomalehti pitäisi muistaa olla hakematta laatikosta. Ehkä olisi tarpeellista olla yksin kotona. Tai ehkä olisi pakollista olla yksin keskellä metsää. Totta puhuen ajatus mediapaastosta ei ahdista yhtään, se houkuttaa. Luulen, että ilman mediaa nukkuisinkin paremmin.
Viikonloppuna voisin ehkä yrittää lakkoilla, mutta toisaalta saatan ajaa yksin autolla muutaman sata kilometriä. Ilman musiikin tai radion kuuntelua se on ikävää hommaa. Voi olla myös mahdollista päästä pelaamaan SingStaria veljenlasten kanssa, ja se on melkeinpä ainoa videopeli, jota tykkään pelata. Joten jos vaikka jätettäisiin toiseen kertaan se paastoilu.
tiistai 28. syyskuuta 2010
Mää en ala. Pitäkää tunkkinne!
Muutaman viime viikon aikana olen kuullut juttuja medialukutaidosta uupumiseen asti. Vielä kolme viikkoa sitten minulla oli jonkinlainen mielipide siitä, mitä medialukutaito on. Nyt minulla ei enää ole mielipidettä, minulla on vain sekava kimppu väitteitä ja kauheasti vihaa kaikenlaista sanahelinää kohtaan. Ehkä tämä on osa jonkinlaista oppimis- tai kasvamisprosessia.
Lasse Lipponen käsittelee medialukutaitoa artikkelissaan Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Lipponen kirjoittaa paljon toiminnan ja välineiden kautta oppimisesta. Tietääkseni ”tekemällä oppimisesta” on puhuttu jo kauan ennen puhetta medialukutaidosta, mutta saatan olla väärässä. Lisäksi pitäisi muistaa, että oppiminen on kontekstisidonnaista. Ihanko totta? Voi kuinka jännittävän tuore ajatus!
Oma medialukutaitoni rapistuu uuden median suhteen nopeasti, jos tekniikka pettää tai kiukuttelee. Lipposen artikkelin avulla kuitenkin ymmärsin, että osaaminen ei ole osallistumisen edellytys (2007, 55). Otan tästä onkeeni sen, että yksi tapa oppia medialukutaitoa on osallistuminen. Tämä ajatus miellyttää minua yksinkertaisuudessaan. Tämä on syy siihen, miksi nykyisin lapset ovat vanhempiaan parempia käyttämään mediaa: he ovat tekemisissä sen kanssa enemmän ja kasvavat kiinni mediayhteiskuntaan. Tämä on ehkä myös syy siihen, etten enää arastele käyttää videokameraa toisin kuin arastelin muutama kuukausi sitten. Arastelu tosin johtui osin siitä, että muiden vehkeisiin kajoaminen ei ole minusta mukavaa. Joka tapauksessa mediataitoni ovat tällä saralla kehittyneet ihan vain nyrkkeilyotteluita kuvaamalla.
Jos medialukutaito halutaan määritellä asiantuntijoiden taidoksi, pitäisi lopettaa puheet siitä, että kriittisen medialukutaidon saavuttamisen tulee olla yksi perusopetuksen tavoitteista. Eikö riittävän medialukutaidon pitäisi olla sellaista, että tavallinen kansalainen pystyy selviytymään nyky-yhteiskunnassa ja ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Eikö se riitä, että osaa naapurin kanssa pihassa päivitellä jotakin Aamulehden isoa uutista? Voisi jopa väittää, että liian kovien tavoitteiden asettaminen unohtaa oppilaslähtöisyyden, vaikka se on nykyisissä opetussuunnitelmissa yksi tärkeä lähtökohta. Tekstejä kaikkialla, vaaroja Internetissä, draamaa siellä, etiikkaa täällä, ja kaikki pitäisi hallita tai käy kalpaten! Se ei riitä, että osaa ilmaista itseään ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa puhumalla ja kirjoittamalla hyvää yleiskieltä ja tulkita erilaisia tekstejä niin, että ymmärtää niiden keskeisen sanoman ja tietää suunnilleen, kenen näkökulmasta on kyse.
Tiedostaminen on toisinaan hyvin väsyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että voisin olla medialukutaidoiltani paljon parempi, jos vain viitsisin. Pitääkö aina tulkita kriittisesti? Pitääkö aina kysyä, kuka nyt puhuu ja kuka tämänkin maksaa? (Harjunen 2006, 140.) Entäs jos ei jaksa nyt juuri kiinnostaa? Putoanko jotenkin yhteiskunnan ulkopuolelle? Täytyy kai tarkistaa, mikä se riittävän tai hyvän osaamisen taso taas olikaan.
Perinteisten tekstien suhteen analyysitaitoni ovat luultavasti aika hyvät, olenhan koettanut opiskella kirjallisuudentutkimusta jo vuosia ja pakertanut sellaisen pikkuisen yhteiskuntakriittisen gradunkin kokoon. Minusta on aidosti mielenkiintoista tutkia teksteistä sitä, kuinka ne on rakennettu. Olen joskus saanut opetusta myös elokuvanteosta, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että saatan hoksata elokuvista joskus jotain herkullisia kerrontaan liittyviä pikkuseikkoja. Mainosten kieli on usein naurettavan läpinäkyvää. Silti medialukutaidosta penääminen alkaa jo suivia tai jopa hieman ahdistaa. Pitäkää tunkkinne! En osaa kuitenkaan riittävän hyvin. Mää en ala.
LÄHTEET:
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
Lasse Lipponen käsittelee medialukutaitoa artikkelissaan Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Lipponen kirjoittaa paljon toiminnan ja välineiden kautta oppimisesta. Tietääkseni ”tekemällä oppimisesta” on puhuttu jo kauan ennen puhetta medialukutaidosta, mutta saatan olla väärässä. Lisäksi pitäisi muistaa, että oppiminen on kontekstisidonnaista. Ihanko totta? Voi kuinka jännittävän tuore ajatus!
Oma medialukutaitoni rapistuu uuden median suhteen nopeasti, jos tekniikka pettää tai kiukuttelee. Lipposen artikkelin avulla kuitenkin ymmärsin, että osaaminen ei ole osallistumisen edellytys (2007, 55). Otan tästä onkeeni sen, että yksi tapa oppia medialukutaitoa on osallistuminen. Tämä ajatus miellyttää minua yksinkertaisuudessaan. Tämä on syy siihen, miksi nykyisin lapset ovat vanhempiaan parempia käyttämään mediaa: he ovat tekemisissä sen kanssa enemmän ja kasvavat kiinni mediayhteiskuntaan. Tämä on ehkä myös syy siihen, etten enää arastele käyttää videokameraa toisin kuin arastelin muutama kuukausi sitten. Arastelu tosin johtui osin siitä, että muiden vehkeisiin kajoaminen ei ole minusta mukavaa. Joka tapauksessa mediataitoni ovat tällä saralla kehittyneet ihan vain nyrkkeilyotteluita kuvaamalla.
Jos medialukutaito halutaan määritellä asiantuntijoiden taidoksi, pitäisi lopettaa puheet siitä, että kriittisen medialukutaidon saavuttamisen tulee olla yksi perusopetuksen tavoitteista. Eikö riittävän medialukutaidon pitäisi olla sellaista, että tavallinen kansalainen pystyy selviytymään nyky-yhteiskunnassa ja ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Eikö se riitä, että osaa naapurin kanssa pihassa päivitellä jotakin Aamulehden isoa uutista? Voisi jopa väittää, että liian kovien tavoitteiden asettaminen unohtaa oppilaslähtöisyyden, vaikka se on nykyisissä opetussuunnitelmissa yksi tärkeä lähtökohta. Tekstejä kaikkialla, vaaroja Internetissä, draamaa siellä, etiikkaa täällä, ja kaikki pitäisi hallita tai käy kalpaten! Se ei riitä, että osaa ilmaista itseään ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa puhumalla ja kirjoittamalla hyvää yleiskieltä ja tulkita erilaisia tekstejä niin, että ymmärtää niiden keskeisen sanoman ja tietää suunnilleen, kenen näkökulmasta on kyse.
Tiedostaminen on toisinaan hyvin väsyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että voisin olla medialukutaidoiltani paljon parempi, jos vain viitsisin. Pitääkö aina tulkita kriittisesti? Pitääkö aina kysyä, kuka nyt puhuu ja kuka tämänkin maksaa? (Harjunen 2006, 140.) Entäs jos ei jaksa nyt juuri kiinnostaa? Putoanko jotenkin yhteiskunnan ulkopuolelle? Täytyy kai tarkistaa, mikä se riittävän tai hyvän osaamisen taso taas olikaan.
Perinteisten tekstien suhteen analyysitaitoni ovat luultavasti aika hyvät, olenhan koettanut opiskella kirjallisuudentutkimusta jo vuosia ja pakertanut sellaisen pikkuisen yhteiskuntakriittisen gradunkin kokoon. Minusta on aidosti mielenkiintoista tutkia teksteistä sitä, kuinka ne on rakennettu. Olen joskus saanut opetusta myös elokuvanteosta, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että saatan hoksata elokuvista joskus jotain herkullisia kerrontaan liittyviä pikkuseikkoja. Mainosten kieli on usein naurettavan läpinäkyvää. Silti medialukutaidosta penääminen alkaa jo suivia tai jopa hieman ahdistaa. Pitäkää tunkkinne! En osaa kuitenkaan riittävän hyvin. Mää en ala.
LÄHTEET:
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Minulla ei ole ystäviä
Kaikki uusi aiheuttaa ihmispolossa huolta. Tämä seikka lienee tullut todetuksi lukuisissa yhteyksissä lukemattomia kertoja. Kyllähän me nyt osaamme helpottuneina nauraa kuullessamme, kuinka suurta murhetta ja huolta joku väsynyt rokkenrolli joskus on aiheuttanut. On siis tärkeätä muistaa, ettei median vahvistunut läsnäolo lasten ja nuorten maailmassa itsessään ole Saatanasta tai muutenkaan vaarallista, eikä esimerkiksi kielen muuttuminen merkitse sitä, että kielenkäyttö välttämättä olisi heti rapautumassa ja pilalla. Maailma muuttuu, Eskoseni, ja muuta vastaavaa. Helsingin Sanomien mielipidepalstan kirjoituksessakin kysellään, että missä ne pelien viettelemät lapset ovatkaan (HS, 25.7.2007). Minäkään en ole nähnyt kuin yhden! Olen hänen kanssaan naimisissa.
Lapsen-perkeleet ovat aina osanneet olla toisilleen julmia. Ennen he olivat sellaisia kylänraitilla ja koulun käytävillä, nyt he ovat sellaisia Internetissä. Se, että kiusaamista on aina ollut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nettikiusaaminen olisi huolestuttava ilmiö. Minua huolestuttaa se, että nettikiusaamiseen on kenties vielä vaikeampaa puuttua kuin niin sanotusti perinteiseen kiusaamiseen. Se on kasvottomampaa mutta samalla julkisempaa, ja se voi aiheuttaa suurta hupia suurelle määrälle ihmisiä, jotka eivät koskaan oikeasti ja omin silmin näe, kuinka kiusattu kärsii (http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml). Opetussuunnitelmien puheet sosiaalistumisesta ja vuorovaikutustaidoista tuntuvat tässä yhteydessä jotenkin tyhjiltä. Tästä aiheesta kirjoittaa muuten mainiosti ja hyvin ytimekkäästi Pause-nappi –bloggaaja Jussi. LOL!
On minulla muitakin huolia. Minulla ei esimerkiksi ole juurikaan kavereita muualla kuin Facebookissa, mutta en ajatellut nyt avautua siitä.
Pienten ja vähän isompienkin lasten mediakasvatuksen olennaisimpia tavoitteita on luoda pohjaa kriittiselle medialukutaidolle (Niinistö & Ruhala, 2007). Tavoite on hieno. ”Lapsen mediatodellisuuden huomioiva ja lasta kuunteleva ja osallistava mediakasvatus on mahdollisuus, ei uhka lapsuudelle”, kirjoittavat Niinistö ja Ruhala artikkelissaan Pienten lasten mediakasvatus. Lasten kohdalla kriittisyys merkitsee kyselevää ja uteliasta suhtautumista mediateksteihin.
Tavoite on hieno, mutta minä olen maalta kotoisin. Minä olen käynyt koulua, jonka liikuntasali oli niin pieni, että koripallossa ei pystynyt heittämään kolmen pisteen heittoja ellei mennyt ikkunasta ulos. Vastikään luin lehtijutun helsinkiläisestä koulusta, jossa jokaisella oppilaalla oli oma kannettava (SK, 10.9.2010). Mediakasvatuksen ihanteet ovat tosi ihQui, mutta kuinka ihanteet ja tavoitteet voidaan saavuttaa samalla tavoin eri kouluissa, eri kunnissa ja eri päiväkodeissa? Eri perheilläkin on täysin erilaiset resurssit mediakasvattamiseen. Tuttavani lapsi kertoi minulle juuri käyneensä päiväkotiryhmän kanssa elokuvissa. Kävimme pitkän keskustelun erilaisista lastenelokuvista. Tällä viisivuotiaalla oli hyvin perustellut mielipiteet Shrek-leffoista. Hän suositteli minulle Hain tarinaa. Toisen tuttavani jälkikasvua edustava kymmenvuotias ei ole koskaan käynyt elokuvateatterissa. Hän on joskus kuullut, että heidän kotikoneeltaan pääsee Internet-nimiseen juttuun. On melkoinen haaste kasvattaa samanlaiset medialukutaidot hallitsevia ipanoita, kun lähtökohdat vaihtelevat näinkin paljon. Vielä voisi heittää ilmoille yhden ärsyttävän kysymyksen: kuka maksaa mediakasvatuksen?
Mediakasvatus olisi tärkeätä sulauttaa luonnolliseksi osaksi muuta kasvatusta. Yhteistoiminnallisuus ja vuorovaikutus ovat varhaisen mediakasvatuksen avainsanoja, jotka eivät saisi jäädä vain sanoiksi tai harvojen ja valittujen etuoikeudeksi. Myös vastuun tulisi jakautua tasaisesti kaikkien kasvattajien ja useiden eri alojen opettajien harteille. Kotiväkikin pitäisi saada pysymään kärryillä. Isien ja äitien tulisi niin ikään ymmärtää, että vaikka media on lapsen arjessa läsnä, sen olisi oltava läsnä myös kasvatuksessa ja mukana opetus- ja kasvatussuunnitelmien perusteissa (vrt. Niinistö & Ruhala, 123; Harjunen 2006, 133).
Epätasa-arvoa ja eriarvoisuutta meillä on varmaankin maailmassa jo ihan riittämiin, ja minä olen sen verran pessimisti, etten usko niiden minnekään katoavan. Toivoa silti voi, että mediakasvatus ja medialukutaidon opettaminen jakautuisivat tasaisesti ja vieläpä otolliseen maaperään.
LÄHTEET
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Niinistö, Hanna & Ruhala, Anu 2007. Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
SK = Penttilä, Pauliina. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
HS = Pohjola, Kirsi & Jokinen, Kimmo. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007
http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml
http://pause-nappi.blogspot.com/
Lapsen-perkeleet ovat aina osanneet olla toisilleen julmia. Ennen he olivat sellaisia kylänraitilla ja koulun käytävillä, nyt he ovat sellaisia Internetissä. Se, että kiusaamista on aina ollut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nettikiusaaminen olisi huolestuttava ilmiö. Minua huolestuttaa se, että nettikiusaamiseen on kenties vielä vaikeampaa puuttua kuin niin sanotusti perinteiseen kiusaamiseen. Se on kasvottomampaa mutta samalla julkisempaa, ja se voi aiheuttaa suurta hupia suurelle määrälle ihmisiä, jotka eivät koskaan oikeasti ja omin silmin näe, kuinka kiusattu kärsii (http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml). Opetussuunnitelmien puheet sosiaalistumisesta ja vuorovaikutustaidoista tuntuvat tässä yhteydessä jotenkin tyhjiltä. Tästä aiheesta kirjoittaa muuten mainiosti ja hyvin ytimekkäästi Pause-nappi –bloggaaja Jussi. LOL!
On minulla muitakin huolia. Minulla ei esimerkiksi ole juurikaan kavereita muualla kuin Facebookissa, mutta en ajatellut nyt avautua siitä.
Pienten ja vähän isompienkin lasten mediakasvatuksen olennaisimpia tavoitteita on luoda pohjaa kriittiselle medialukutaidolle (Niinistö & Ruhala, 2007). Tavoite on hieno. ”Lapsen mediatodellisuuden huomioiva ja lasta kuunteleva ja osallistava mediakasvatus on mahdollisuus, ei uhka lapsuudelle”, kirjoittavat Niinistö ja Ruhala artikkelissaan Pienten lasten mediakasvatus. Lasten kohdalla kriittisyys merkitsee kyselevää ja uteliasta suhtautumista mediateksteihin.
Tavoite on hieno, mutta minä olen maalta kotoisin. Minä olen käynyt koulua, jonka liikuntasali oli niin pieni, että koripallossa ei pystynyt heittämään kolmen pisteen heittoja ellei mennyt ikkunasta ulos. Vastikään luin lehtijutun helsinkiläisestä koulusta, jossa jokaisella oppilaalla oli oma kannettava (SK, 10.9.2010). Mediakasvatuksen ihanteet ovat tosi ihQui, mutta kuinka ihanteet ja tavoitteet voidaan saavuttaa samalla tavoin eri kouluissa, eri kunnissa ja eri päiväkodeissa? Eri perheilläkin on täysin erilaiset resurssit mediakasvattamiseen. Tuttavani lapsi kertoi minulle juuri käyneensä päiväkotiryhmän kanssa elokuvissa. Kävimme pitkän keskustelun erilaisista lastenelokuvista. Tällä viisivuotiaalla oli hyvin perustellut mielipiteet Shrek-leffoista. Hän suositteli minulle Hain tarinaa. Toisen tuttavani jälkikasvua edustava kymmenvuotias ei ole koskaan käynyt elokuvateatterissa. Hän on joskus kuullut, että heidän kotikoneeltaan pääsee Internet-nimiseen juttuun. On melkoinen haaste kasvattaa samanlaiset medialukutaidot hallitsevia ipanoita, kun lähtökohdat vaihtelevat näinkin paljon. Vielä voisi heittää ilmoille yhden ärsyttävän kysymyksen: kuka maksaa mediakasvatuksen?
Mediakasvatus olisi tärkeätä sulauttaa luonnolliseksi osaksi muuta kasvatusta. Yhteistoiminnallisuus ja vuorovaikutus ovat varhaisen mediakasvatuksen avainsanoja, jotka eivät saisi jäädä vain sanoiksi tai harvojen ja valittujen etuoikeudeksi. Myös vastuun tulisi jakautua tasaisesti kaikkien kasvattajien ja useiden eri alojen opettajien harteille. Kotiväkikin pitäisi saada pysymään kärryillä. Isien ja äitien tulisi niin ikään ymmärtää, että vaikka media on lapsen arjessa läsnä, sen olisi oltava läsnä myös kasvatuksessa ja mukana opetus- ja kasvatussuunnitelmien perusteissa (vrt. Niinistö & Ruhala, 123; Harjunen 2006, 133).
Epätasa-arvoa ja eriarvoisuutta meillä on varmaankin maailmassa jo ihan riittämiin, ja minä olen sen verran pessimisti, etten usko niiden minnekään katoavan. Toivoa silti voi, että mediakasvatus ja medialukutaidon opettaminen jakautuisivat tasaisesti ja vieläpä otolliseen maaperään.
LÄHTEET
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Niinistö, Hanna & Ruhala, Anu 2007. Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
SK = Penttilä, Pauliina. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
HS = Pohjola, Kirsi & Jokinen, Kimmo. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007
http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml
http://pause-nappi.blogspot.com/
lauantai 18. syyskuuta 2010
Eikö minulle mikään kelpaa?
Tämä on taas näitä mediakasvatuksen kurssin välitehtäviä. Neljäs sellainen. Saan kirjoittaa itsestäni. Mikäs sen mukavampaa! Tänään muuten kuulin Ylen uutisista, että ruotsalaiset vieroksuvat punavihreitä, koska nämä ”ajavat usein vasemmalta ohi”. Suunnattoman ärsyttävää uutisointia, mitä tuo edes tarkoittaa?!
Myönnetään. Olen hankala ja ärsyttävä. Median käyttäjänä olen hyvin usein sekä sisällön että muodon suhteen kriittinen ja analyyttinen. Lisäksi rasitan muita ihmisiä tällä kriittisyydelläni, ja turhaudun, jos minulla ei ole ketään, jolle vauhkota huonosti kirjoitetusta paikallislehden kolumnista tai uuden televisiosarjan kammottavasta näyttelijäntyöstä. Joskus ystäväni - joka nyttemmin muuten on pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja - tunnusti minulle, että hän pelkää lähettää minulle tekstiviestejä, koska epäilee minun hermostuvan mahdollisista kielioppivirheistä. Olen kamala ihminen.
Analyyttisyydestä puhuminen lienee tosin lievää elkeilyä. Olen kriittinen, mutten välttämättä kovin sisällökkäällä tavalla. Raivostun tai riehaannun, mutta se ei johda mihinkään. Voihkin olohuoneessa ihastuksesta, jos Matti Kuusela on taas kirjoittanut jonkun hienon lehtijutun, tai ulvon kauhusta, jos jokin tv-mainos taas kerran on kökkö ja hirvittävä, mutta tällainen kriittisyys ei ole yhteiskunnan tai elämän kannalta kovinkaan merkittävää.
Muutaman kerran olen onnistunut saamaan keskustelua aikaiseksi Facebookissa yksinkertaisesti postaamalla sinne jonkun mieltä kuohuttaneen uutisen ilman erityisempiä kommentteja. Nettikeskusteluiden hohdokkuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta Facebookissa sentään liki kaikki kirjoittavat kutakuinkin omalla nimellään. Minulla vieläpä sattuu olemaan kavereita hyvin monenlaisista porukoista, joten parhaimmillaan Facebook-kommentointi alkaa muistuttaa ihan oikeata keskustelua. Muutenkin median äärellä nautin siitä, jos syntyy keskustelua. En ole porukassa niin aggressiivinen kuin yksin raivotessani vaan yksinkertaisesti perin mielissäni, jos joku jaksaa jutella rakentavasti vaikkapa Family Guyn jaksosta. Harvoin moiselle on tilaisuutta.
Loppukesästä kuulin radiosta uutisen, jossa kerrottiin, että nuoria oli taas kuollut auto-onnettomuudessa kilpa-ajohurjastelun vuoksi. Tunti tämän jälkeen näin televisiosta mainoksen, jossa kikkailtiin vauhdikkaasti autoilla ja intoiltiin siitä, ettei tarvitse miettiä turvallisuutta. Mainiota. Tällaiset kokemukset tekevät minusta hetkessä hyvinkin tiedostavan, suorastaan moralisoivan mediankäyttäjän. Facebookissa tykättiin.
Joskus toki olen melko passiivinen vastaanottaja. Musiikin suhteen en ole kovin analyyttinen, minä vain pidän jostakin tai olen pitämättä. Toisinaan nollaan päätä lukemalla naistenlehtiä tai katsomalla huonon elokuvan. Muutamia televisiosarjojakin tulee katsottua ilman sen suurempia riehaantumisia. Koska katson yleensä televisio-ohjelmat tallenteena, ei tarvitse katsella raivostuttavia mainoksiakaan.
Minua on ilahduttanut se parin viime vuoden aikana tekemäni havainto, että me tiedostavat yliopisto-opiskelijat emme ole suinkaan ainoita mediakriittisiä ihmisiä tässä maassa. Meillä on toki hallussamme hienoja käsitteitä, tunnemme paremmin yksiä jos toisiakin teorioita ja saatamme paremmin sanankääntein kyetä tuomaan mielipiteemme julki, mutta medianlukutaito ei onneksi ole akateemisten yksinoikeus. Ei ainakaan medianlukutaito siinä mielessä, kuin minä sen käsitän. Joku voi käsittää toisin. (Vrt. Lipponen 2007, 51-54.) Minä en kytke medianlukutaitoa asiantuntijuuteen vaan ajattelen sen kyvyksi nähdä erilaisista teksteistä jotain muutakin kuin se, mitä ne näyttävät sanovan ja kyvyksi hahmottaa, miksi ne sanovat muutakin kuin mitä näyttävät sanovan. Aina ei tarvitse hifistellä.
LÄHTEET
Lipponen, Lasse. ”Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen.” Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen & Miikka Lehtonen. Helsinki: Mediakasvatusseura
Myönnetään. Olen hankala ja ärsyttävä. Median käyttäjänä olen hyvin usein sekä sisällön että muodon suhteen kriittinen ja analyyttinen. Lisäksi rasitan muita ihmisiä tällä kriittisyydelläni, ja turhaudun, jos minulla ei ole ketään, jolle vauhkota huonosti kirjoitetusta paikallislehden kolumnista tai uuden televisiosarjan kammottavasta näyttelijäntyöstä. Joskus ystäväni - joka nyttemmin muuten on pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja - tunnusti minulle, että hän pelkää lähettää minulle tekstiviestejä, koska epäilee minun hermostuvan mahdollisista kielioppivirheistä. Olen kamala ihminen.
Analyyttisyydestä puhuminen lienee tosin lievää elkeilyä. Olen kriittinen, mutten välttämättä kovin sisällökkäällä tavalla. Raivostun tai riehaannun, mutta se ei johda mihinkään. Voihkin olohuoneessa ihastuksesta, jos Matti Kuusela on taas kirjoittanut jonkun hienon lehtijutun, tai ulvon kauhusta, jos jokin tv-mainos taas kerran on kökkö ja hirvittävä, mutta tällainen kriittisyys ei ole yhteiskunnan tai elämän kannalta kovinkaan merkittävää.
Muutaman kerran olen onnistunut saamaan keskustelua aikaiseksi Facebookissa yksinkertaisesti postaamalla sinne jonkun mieltä kuohuttaneen uutisen ilman erityisempiä kommentteja. Nettikeskusteluiden hohdokkuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta Facebookissa sentään liki kaikki kirjoittavat kutakuinkin omalla nimellään. Minulla vieläpä sattuu olemaan kavereita hyvin monenlaisista porukoista, joten parhaimmillaan Facebook-kommentointi alkaa muistuttaa ihan oikeata keskustelua. Muutenkin median äärellä nautin siitä, jos syntyy keskustelua. En ole porukassa niin aggressiivinen kuin yksin raivotessani vaan yksinkertaisesti perin mielissäni, jos joku jaksaa jutella rakentavasti vaikkapa Family Guyn jaksosta. Harvoin moiselle on tilaisuutta.
Loppukesästä kuulin radiosta uutisen, jossa kerrottiin, että nuoria oli taas kuollut auto-onnettomuudessa kilpa-ajohurjastelun vuoksi. Tunti tämän jälkeen näin televisiosta mainoksen, jossa kikkailtiin vauhdikkaasti autoilla ja intoiltiin siitä, ettei tarvitse miettiä turvallisuutta. Mainiota. Tällaiset kokemukset tekevät minusta hetkessä hyvinkin tiedostavan, suorastaan moralisoivan mediankäyttäjän. Facebookissa tykättiin.
Joskus toki olen melko passiivinen vastaanottaja. Musiikin suhteen en ole kovin analyyttinen, minä vain pidän jostakin tai olen pitämättä. Toisinaan nollaan päätä lukemalla naistenlehtiä tai katsomalla huonon elokuvan. Muutamia televisiosarjojakin tulee katsottua ilman sen suurempia riehaantumisia. Koska katson yleensä televisio-ohjelmat tallenteena, ei tarvitse katsella raivostuttavia mainoksiakaan.
Minua on ilahduttanut se parin viime vuoden aikana tekemäni havainto, että me tiedostavat yliopisto-opiskelijat emme ole suinkaan ainoita mediakriittisiä ihmisiä tässä maassa. Meillä on toki hallussamme hienoja käsitteitä, tunnemme paremmin yksiä jos toisiakin teorioita ja saatamme paremmin sanankääntein kyetä tuomaan mielipiteemme julki, mutta medianlukutaito ei onneksi ole akateemisten yksinoikeus. Ei ainakaan medianlukutaito siinä mielessä, kuin minä sen käsitän. Joku voi käsittää toisin. (Vrt. Lipponen 2007, 51-54.) Minä en kytke medianlukutaitoa asiantuntijuuteen vaan ajattelen sen kyvyksi nähdä erilaisista teksteistä jotain muutakin kuin se, mitä ne näyttävät sanovan ja kyvyksi hahmottaa, miksi ne sanovat muutakin kuin mitä näyttävät sanovan. Aina ei tarvitse hifistellä.
LÄHTEET
Lipponen, Lasse. ”Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen.” Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen & Miikka Lehtonen. Helsinki: Mediakasvatusseura
tiistai 14. syyskuuta 2010
Hymy voi tappaa
Olenko minä muka saanut mediakasvatusta? Kun kävin alakoulua, Internetistä ei kukaan tiennyt mitään. Opettajanhuoneessa ei ollut tietokonetta. Sanomalehtiä saatettiin vilkaista joskus, ja kuudella luokalla pienen maalaiskoulun oppilaat vietiin elokuviin oikein Tampereelle asti. Eräänä syksynä saimme lainata opettajan järjestelmäkameraa ja harjoitella kuvaamista. Parhaat otokset osallistuivat valokuvauskilpailuun. Sama opettaja organisoi luokkahuoneen takaseinälle mielipidepalstan, jonne saimme kirjoittaa tekstejä viikon mittaan.
Yläkoulussa rehtorimme opetti historiaa. Hän jaksoi aina hokea meille yhtä näemmä aika vahvasti mieleen jäänyttä seikkaa: ”Seuratkaa aikaanne!” Muistan, että yhden kurssin yhteydessä meidän piti kunkin vuorollaan tuoda maanantaina kouluun lehtileike, johon olimme valinneet edellisen viikon pääuutisen. Minä sain muuten tuoda ison etusivun kuvan Suomen jääkiekkojoukkueesta, joka juhli MM-kultaa. Yhteiskuntaopin opettaja – ja koulumme opinto-ohjaaja – oli puolestaan taitava keskustelujen herättäjä, joka uskalsi tuoda julki omia mielipiteitään ajankohtaisista ilmiöistä. Tekniikkaa en muista hyödynnetyn opetuksessa juuri lainkaan.
Peruskoulua kävin siihen aikaan, jolloin ilmaisutaidon kehittämisestä alettiin puhua opetussuunnitelmissa (Näkökulmia mediakasvatukseen 2007, 14). Kävin minäkin ilmaisutaidon kerhossa, ja olihan se opettajan kameran lainaaminenkin tietysti oman ilmaisun kehittämistä. Pyöräilykypäräni pääsi esiintymään videossa, jota isoveljeni oli tekemässä yläkoulussa. Jonkinlaista mediakasvatusta silloinkin siis harrastettiin, mutta rohkenen väittää, että varsinaista medianlukutaitoa ei liiemmin opetettu – tai sitten se tapahtui sen verran vaivihkaa, etten tullut huomanneeksi.
Uskon, että hyvin tärkeä osa medianlukutaidon oppimista on oppilaan oma tekeminen. Kun jonkun asian löytää tai keksii itse, se on helpommin sisäistettävissä kuin ulkopuolelta tullut kehotus. ”Ole kriittinen, tarkista lähteet” on varmasti kelpo ohje, mutta sitten sen vasta todenteolla ymmärtää, kun ihan itse hoksaa, että samasta asiasta kerrotaan eri lähteissä eri tavalla. Myös silloin, kun itse tuottaa jonkinlaisia viestejä, voi joutua merkittävään valintatilanteeseen. Tällaisissa kohdissa kasvattajan tulisi olla tarkkana. Joku voi vaikka oppia jotain.
Tulin miettineeksi sellaistakin asiaa kuin kodeissa tapahtuva mediakasvatus. Niin kuin muukin kasvatus, myös mediakasvatus kuuluu mielestäni myös muille kuin alan ammattilaisille. Melkein jokaisella lienee kokemuksia siitä, että vanhemmat ovat kieltäneet jonkun ohjelman katsomisen televisiosta. Omat vanhempani ovat kaikkea muuta kuin media-alan tai kasvatusalan ihmisiä, mutta olen mielestäni kotoa saanut aika hyvät pohjat mediankäytölle. Televisio-ohjelmista keskusteltiin yhdessä, ja sanomalehden lukeminen tuli tavaksi jo alakouluiässä, kun siihen sai kotoa mallin. Radiota kuunneltiin oikeastaan koko ajan, joten siihen yläkoulumme rehtorin vaatimukseen ajankohtaisten asioiden seuraamisesta tuli vastattua puolivahingossa. 2000-luvun vanhempien olisi jo osattava miettiä, miten säädellä lapsen Internetin-käyttöä. Nyt saatetaankin olla tilanteessa, jossa lapset ovat vanhempiaan tottuneempia tai monipuolisempia erilaisten viestinten käyttäjiä. Mediakasvattajana pitäisi kotioloissa osata olla sellaisenkin, joka ei ole itse saanut vastaavanlaisia oppeja.
Lukiosta muistan erään hienon medianlukutaitoani herätelleen kokemuksen. Tein tutkielmaa kirjailija Timo K. Mukasta, ja opettajan opastuksella sain haalituksi itselleni kelpo annoksen kyseisestä kirjailijasta kertovia lehtileikkeitä. Lisäksi tietysti luin Erno Paasilinnan Legenda jo eläessään -sarjaan kuuluvan elämäkerran Mukasta. Olin korviani myöten ihastunut Timo K. Mukkaan.
Timo K. Mukka kuoli alle kolmekymppisenä sydänkohtaukseen, ja elämänsä viimeiset vuodet hän oli jokseenkin heikossa kunnossa. Eräs ratkaiseva käänne Mukan terveydentilassa liittyi Hymy-lehden kirjoitukseen, jonka otsikko oli ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”. Muistan jostain lukeneeni, että kyseinen Hymy oli löytynyt Mukan kuolinvuoteen vierestä. (Paasilinna 1988, 211.)
Olin tapauksesta hyvin järkyttynyt ja suhteeni kaikkeen lehtikirjoitteluun muuttui viimeistään tämän tutkielmanteon myötä perin kriittiseksi. Tekstit eivät vain kuvaa maailmaa, ne muuttavat sitä! Ne voivat vaikka tappaa.
Lähteet
Näkökulmia mediakasvatukseen. 2007. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseura.
Paasilinna, Erno 1988. Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään. WSOY.
Yläkoulussa rehtorimme opetti historiaa. Hän jaksoi aina hokea meille yhtä näemmä aika vahvasti mieleen jäänyttä seikkaa: ”Seuratkaa aikaanne!” Muistan, että yhden kurssin yhteydessä meidän piti kunkin vuorollaan tuoda maanantaina kouluun lehtileike, johon olimme valinneet edellisen viikon pääuutisen. Minä sain muuten tuoda ison etusivun kuvan Suomen jääkiekkojoukkueesta, joka juhli MM-kultaa. Yhteiskuntaopin opettaja – ja koulumme opinto-ohjaaja – oli puolestaan taitava keskustelujen herättäjä, joka uskalsi tuoda julki omia mielipiteitään ajankohtaisista ilmiöistä. Tekniikkaa en muista hyödynnetyn opetuksessa juuri lainkaan.
Peruskoulua kävin siihen aikaan, jolloin ilmaisutaidon kehittämisestä alettiin puhua opetussuunnitelmissa (Näkökulmia mediakasvatukseen 2007, 14). Kävin minäkin ilmaisutaidon kerhossa, ja olihan se opettajan kameran lainaaminenkin tietysti oman ilmaisun kehittämistä. Pyöräilykypäräni pääsi esiintymään videossa, jota isoveljeni oli tekemässä yläkoulussa. Jonkinlaista mediakasvatusta silloinkin siis harrastettiin, mutta rohkenen väittää, että varsinaista medianlukutaitoa ei liiemmin opetettu – tai sitten se tapahtui sen verran vaivihkaa, etten tullut huomanneeksi.
Uskon, että hyvin tärkeä osa medianlukutaidon oppimista on oppilaan oma tekeminen. Kun jonkun asian löytää tai keksii itse, se on helpommin sisäistettävissä kuin ulkopuolelta tullut kehotus. ”Ole kriittinen, tarkista lähteet” on varmasti kelpo ohje, mutta sitten sen vasta todenteolla ymmärtää, kun ihan itse hoksaa, että samasta asiasta kerrotaan eri lähteissä eri tavalla. Myös silloin, kun itse tuottaa jonkinlaisia viestejä, voi joutua merkittävään valintatilanteeseen. Tällaisissa kohdissa kasvattajan tulisi olla tarkkana. Joku voi vaikka oppia jotain.
Tulin miettineeksi sellaistakin asiaa kuin kodeissa tapahtuva mediakasvatus. Niin kuin muukin kasvatus, myös mediakasvatus kuuluu mielestäni myös muille kuin alan ammattilaisille. Melkein jokaisella lienee kokemuksia siitä, että vanhemmat ovat kieltäneet jonkun ohjelman katsomisen televisiosta. Omat vanhempani ovat kaikkea muuta kuin media-alan tai kasvatusalan ihmisiä, mutta olen mielestäni kotoa saanut aika hyvät pohjat mediankäytölle. Televisio-ohjelmista keskusteltiin yhdessä, ja sanomalehden lukeminen tuli tavaksi jo alakouluiässä, kun siihen sai kotoa mallin. Radiota kuunneltiin oikeastaan koko ajan, joten siihen yläkoulumme rehtorin vaatimukseen ajankohtaisten asioiden seuraamisesta tuli vastattua puolivahingossa. 2000-luvun vanhempien olisi jo osattava miettiä, miten säädellä lapsen Internetin-käyttöä. Nyt saatetaankin olla tilanteessa, jossa lapset ovat vanhempiaan tottuneempia tai monipuolisempia erilaisten viestinten käyttäjiä. Mediakasvattajana pitäisi kotioloissa osata olla sellaisenkin, joka ei ole itse saanut vastaavanlaisia oppeja.
Lukiosta muistan erään hienon medianlukutaitoani herätelleen kokemuksen. Tein tutkielmaa kirjailija Timo K. Mukasta, ja opettajan opastuksella sain haalituksi itselleni kelpo annoksen kyseisestä kirjailijasta kertovia lehtileikkeitä. Lisäksi tietysti luin Erno Paasilinnan Legenda jo eläessään -sarjaan kuuluvan elämäkerran Mukasta. Olin korviani myöten ihastunut Timo K. Mukkaan.
Timo K. Mukka kuoli alle kolmekymppisenä sydänkohtaukseen, ja elämänsä viimeiset vuodet hän oli jokseenkin heikossa kunnossa. Eräs ratkaiseva käänne Mukan terveydentilassa liittyi Hymy-lehden kirjoitukseen, jonka otsikko oli ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”. Muistan jostain lukeneeni, että kyseinen Hymy oli löytynyt Mukan kuolinvuoteen vierestä. (Paasilinna 1988, 211.)
Olin tapauksesta hyvin järkyttynyt ja suhteeni kaikkeen lehtikirjoitteluun muuttui viimeistään tämän tutkielmanteon myötä perin kriittiseksi. Tekstit eivät vain kuvaa maailmaa, ne muuttavat sitä! Ne voivat vaikka tappaa.
Lähteet
Näkökulmia mediakasvatukseen. 2007. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseura.
Paasilinna, Erno 1988. Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään. WSOY.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Rakennetaan maja SmartUs-tolpista!
Suomen Kuvalehden Koulu etsii verkkoa –artikkelissa (10.9.2010) käsitellään tietotekniikan asemaa peruskoulujen ja lukioiden opetuksessa. ”Ministereillä on visio, mutta toteutus puuttuu”, jutussa manataan. Samalla esitellään Jakomäen peruskoulun ihmeellisyyksiä: välituntien hämmästyttävä SmartUs-leikkikenttä, riippumatot luokkahuoneen perällä ja pikku oppilaiden omat läppärit. Kuudesluokkalaisten opetus sujuu näppärästi virtuaalisessa oppimisympäristössä, joka murtaa oppiaineiden välisiä rajoja ja tekee oppilaista mahtavia keskustelijoita.
Jutussa todetaan kuitenkin se epämukava seikka, että kaikilla kouluilla ei mene tietotekniikka-asioissa ihan niin hienosti kuin Jakomäen koululla. ”Suomessa on kouluja, joissa on kymmeniä oppilaita yhtä tietokonetta kohti, ja opettajienhuoneita, joissa jonotetaan välitunnilla lukemaan sähköpostia.” Joistain kouluista puuttuu yhä kunnollinen laajakaistayhteys, vaikka samaan aikaan puhutaan jo siitä, että työkirjoista pitäisi päästä eroon parissa vuodessa.
Artikkelissa tulee ilmi samoja seikkoja, jotka ovat muutenkin olleet esillä tämän syksyn koulukeskusteluissa. Näiden keskusteluiden olennaisin kysymys liittyy tasa-arvoon. Valinnaisuus voi lisätä koulujen eriarvoisuutta, tietotekniikan käyttöönottoon liittyvät ongelmat ovat sitä väistämättä jo lisänneet ja rutkasti.
Tietotekniikan käyttö mediakasvatuksessa sinänsä saa artikkelissa hyväksynnän. Tekniikan mahdollisuuksia esitellään kattavasti ja positiivisessa sävyssä. Ongelmat liittyvät poliittiseen päätöksentekoon ja tietenkin rahaan. Nyt ollaan taas tutussa ja turhauttavassa ”no sitten vaalien jälkeen” -tilanteessa. Ehkä koulujen tieto- ja viestintätekniikka-asioista päätetään sitten jo seuraavassa hallitusohjelmassa.
Itse koetan suhtautua avoimesti tietotekniikan käyttöön opetuksessa. Tulevana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen hieman huolissani siitä, kuinka mahdan pysyä kehityksessä mukana. Ajattelen silti, että niin kauan kuin tekniikka on opetuksessa renki isännän sijasta niin tokihan siitä kannattaa ottaa hyöty irti. Kunhan kakarat yhä oppivat kirjoittamaan myös kynällä paperille ja käyvät riittävän usein ulkona ja liikkuvat.
Suomen Kuvalehden artikkelissa esitelty SmartUs-leikkikenttä meni kuitenkin jo yli ymmärryksen. Koulun pihassa nököttää tolppia, joista löytyy kortinlukija. Kun lapsukaiset pinkovat pitkin pihaa, laite määrää reitin ja mittaa kunkin juoksijan nopeuden. (Onneksi lapset sentään pistetään juoksemaan.) Silloin kun minä olin nuori, juostiin kilpaa sänkipellolla, heiteltiin käpyjä järveen ja rakennettiin majoja! Välitunnilla rakennettiin esteratoja ja hyppyreitä! Kyhättiin leluja ja ajettiin pyörällä pitkin metsäpolkuja! Itse suunniteltiin, itse tehtiin, ja kesät ynnä talvet hiihdettiin kouluun viisikymmentä kilometriä 30 asteen pakkasessa ja syötiin pelkkää kauravelliä! Vakavasti puhuen: ei kai tekniikka vie lasten leikeistä mielikuvituksen rientoa ja tuo tilalle kylmää kilpailua? Yleensä ipanat onneksi ovat siitä hauskoja, että ne penteleet keksivät käyttää vähän kaikenlaisia välineitä luovalla tavalla. Toivottavasti joku oppilas keksii SmartUs-tolpallekin uutta käyttöä ennen kuin menee liian vakavaksi.
LÄHDE: Pauliina Penttilä. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
Jutussa todetaan kuitenkin se epämukava seikka, että kaikilla kouluilla ei mene tietotekniikka-asioissa ihan niin hienosti kuin Jakomäen koululla. ”Suomessa on kouluja, joissa on kymmeniä oppilaita yhtä tietokonetta kohti, ja opettajienhuoneita, joissa jonotetaan välitunnilla lukemaan sähköpostia.” Joistain kouluista puuttuu yhä kunnollinen laajakaistayhteys, vaikka samaan aikaan puhutaan jo siitä, että työkirjoista pitäisi päästä eroon parissa vuodessa.
Artikkelissa tulee ilmi samoja seikkoja, jotka ovat muutenkin olleet esillä tämän syksyn koulukeskusteluissa. Näiden keskusteluiden olennaisin kysymys liittyy tasa-arvoon. Valinnaisuus voi lisätä koulujen eriarvoisuutta, tietotekniikan käyttöönottoon liittyvät ongelmat ovat sitä väistämättä jo lisänneet ja rutkasti.
Tietotekniikan käyttö mediakasvatuksessa sinänsä saa artikkelissa hyväksynnän. Tekniikan mahdollisuuksia esitellään kattavasti ja positiivisessa sävyssä. Ongelmat liittyvät poliittiseen päätöksentekoon ja tietenkin rahaan. Nyt ollaan taas tutussa ja turhauttavassa ”no sitten vaalien jälkeen” -tilanteessa. Ehkä koulujen tieto- ja viestintätekniikka-asioista päätetään sitten jo seuraavassa hallitusohjelmassa.
Itse koetan suhtautua avoimesti tietotekniikan käyttöön opetuksessa. Tulevana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen hieman huolissani siitä, kuinka mahdan pysyä kehityksessä mukana. Ajattelen silti, että niin kauan kuin tekniikka on opetuksessa renki isännän sijasta niin tokihan siitä kannattaa ottaa hyöty irti. Kunhan kakarat yhä oppivat kirjoittamaan myös kynällä paperille ja käyvät riittävän usein ulkona ja liikkuvat.
Suomen Kuvalehden artikkelissa esitelty SmartUs-leikkikenttä meni kuitenkin jo yli ymmärryksen. Koulun pihassa nököttää tolppia, joista löytyy kortinlukija. Kun lapsukaiset pinkovat pitkin pihaa, laite määrää reitin ja mittaa kunkin juoksijan nopeuden. (Onneksi lapset sentään pistetään juoksemaan.) Silloin kun minä olin nuori, juostiin kilpaa sänkipellolla, heiteltiin käpyjä järveen ja rakennettiin majoja! Välitunnilla rakennettiin esteratoja ja hyppyreitä! Kyhättiin leluja ja ajettiin pyörällä pitkin metsäpolkuja! Itse suunniteltiin, itse tehtiin, ja kesät ynnä talvet hiihdettiin kouluun viisikymmentä kilometriä 30 asteen pakkasessa ja syötiin pelkkää kauravelliä! Vakavasti puhuen: ei kai tekniikka vie lasten leikeistä mielikuvituksen rientoa ja tuo tilalle kylmää kilpailua? Yleensä ipanat onneksi ovat siitä hauskoja, että ne penteleet keksivät käyttää vähän kaikenlaisia välineitä luovalla tavalla. Toivottavasti joku oppilas keksii SmartUs-tolpallekin uutta käyttöä ennen kuin menee liian vakavaksi.
LÄHDE: Pauliina Penttilä. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
lauantai 11. syyskuuta 2010
BB-Pertti, aikamme työläinen
Minä katson Big Brotheria. Katson sitä siksi, että se viihdyttää minua. Big Brother on erittäin mielenkiintoinen ohjelma. Sen nerokkuus jaksaa lumota kerta toisensa jälkeen. Tunnen silti ohjelmaa katsoessani olevani pahanteossa ja osallistuvani johonkin sellaiseen, mihin ei saisi osallistua. En silti aio yrittää väittää, että moiset tuntemukset olisivat vähentäneet haluani katsoa Big Brotheria tilaisuuden tullen. Kaipa omatunto vaikenee, kun oikein viihtyy.
Suomen Big Brotherin ensimmäinen tuotantokausi esitettiin televisiossa vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi Arto Salmisen viimeiseksi teokseksi jäänyt romaani Kalavale. Kansalliseepos (WSOY, 2005) Kalavaleessa kerrotaan tositelevisiosarjasta nimeltä Auschwitz. Big Brother puolestaan on tosi-TV -ohjelma, jossa 12–14 ihmistä suljetaan kolmeksi kuukaudeksi taloon, jossa kamerat tarkkailevat heitä vuorokauden ympäri. Katsojat äänestävät joka viikko yhden kilpailijan ulos talosta. Vuoden 2009 Big Brotherissa asukkaat oli jaettu ”slummiin” ja ”paratiisiin”, syksyllä 2008 esitetyssä Big Brotherissa kilpailijoista puolet oli viikon ajan hotellin asukkaita ja puolet heitä palvelevia hotellin työntekijöitä. Kalavaleen Auschwitz-sarjan ihmiset on jaettu vankeihin ja vartijoihin.
Salmisen teos on dystopia, utopian negatiivinen muunnelma, joka esittää tositelevision raakana kaupankäyntinä. Mitä julmemmin ihmisiä Auschwitz-ohjelmassa kohdellaan, sitä paremmin se myy, ja ”joka jaksossa joku huutaa tuskasta”. Katsojat saavat äänestää joka viikko yhden kilpailijan pois ja päättää, kenen rooli vaihtuu: kenestä tulee vanki, kenestä vartija. Poispotkituille annetaan läksiäisiksi sähkötuolissa muutaman milliampeerin isku. Sponsorina toimii Fortum.
Kalavaleessa ihmisistä tulee puhtaasti kauppatavaraa. Marxilaista puheenpartta mukaillen: Kalavaleessa omistava luokka haalii huonompiosaiset tuotantovälineikseen. Alempi luokka tekee työn, se esiintyy tositelevisiossa, se kärsii ja hikoilee. Tuotanto kerää katteet.
Inhoan monia Big Brotherin asukkaita. Siis niitä, jotka myöhemmin mediassa esiintyessään saavat etunimensä eteen liitteen BB. Kauden aloitusjakson jälkeen mietin tänäkin vuonna, miten on mahdollista, että tuollaisia ihmisiä on edes olemassa. Kilpailijoiden esittelyhän toimii Big Brotherissa nerokkaasti. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kauan kutakin BB-henkilöä on haastateltu, jotta hänestä on saatu aikaiseksi lyhyt esittelyvideo, joka tuo esiin kärjistykset ja ääripäät. Näin sitä draamaa luodaan.
Vaikka vihaan joitakin Isoveli-kilpailijoita, saatan toivoa, että heitä ei häädetä talosta. Riidanhaluisten idioottien ja kiimaisten ämmien touhuja on huomattavasti viihdyttävämpää seurata kuin rauhallisten ja sovittelevien ”tavallisten” tyyppien. Lisäksi ihmiset ovat ylipäänsäkin kiinnostavaa tarkkailtavaa: miten he puhuvat, kenestä he tykkäävät, miten he pukeutuvat ja millaisia kuppikuntia ihmisten välille syntyy ja miksi. BB-tyypitkin ovat tuotteita, tavaraa. Mitä äärimmäisempi, sen kiinnostavampi, mitä kiinnostavampi, sen myyvempi. Kalavaleessa Auschwitz-finaaliin selviävät ihana elovenatyttö ja arpinen vankilakundi.
Big Brotherissa koetetaan myös kaikin keinoin luoda jännitteitä ihmisten välille. Laitetaanpa kilpailijat kärsimään vilua, kateutta, tupakanhimoa, väsymystä ja nälkää! Tästä seuraa paljon kitkaa ja mitä suloisimpia niin kutsuttuja hajoamisia. Salmisen Kalavaleessa kilpailijoiden välinen perusjännite syntyy siitä, että toiset ovat vankeja ja toiset vartijoita. Tarkasti harkituilla kilpailijavalinnoilla päästään siihen tilanteeseen, että Auschwitzissa syntyy varmasti kipinöintiä, ja kilpailijan kituminen sähkötuolissakin on ”mahtavaa matskua”, psykodraamaa ja tragediaa (Kalavale, 218). Big Brotherin kaikkein kulunein mutta useimmiten hienosti toimiva keino on antaa kilpailijoille alkoholipitoisia juomia. En tosin luultavasti kuunaan käsitä, miksi kilpailijoiden täytyy alkaa kiljumaan niin vimmatusti, kun heille selviää, että kohta saa laittaa kukon huuleen.
Häätöäänestyksen seuraaminen on aina tuskallista, mutta syy ei ole se, että pelkäisin suosikkini – joka muuten tällä hetkellä on hervoton Nino – joutuvan ulos talosta. Muistelisin, että Suomen Big Brotherin ensimmäisillä tuotantokausilla äänestystilannetta ei koskaan näytetty kesken lähetyksen. Nythän niitä palkkeja näytetään harva se minuutti, ja juontaja muistaa kertoa, että se on nyt prosenttiyksiköiden sadasosista kiinni, kuka potkitaan pihalle talosta. Totta kai silloin pitää äänestää. Samalla tietysti kilahtaa taas muutama kolikko tuotantoyhtiön sponsoritarrojen värittämään kirstuun.
Tahtoisin päästä näkemään, millaiset rahoittajarakennelmat Big Brotherin tuotannon takaa todellisuudessa löytyvät. Mediakasvatuksen ensimmäisellä luennolla Timo Portimojärvi huomautti ohimennen, että rahoittajat pystyvät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, mistä BB-talon asukkaat keskustelevat. Selväksi on käynyt sekin, että esimerkiksi kierrätysaiheiset tehtävät ovat rahoittajien kanssa ideoituja. Kalavaleessa mainitaan toistuvasti, että sponsorin kanssa on sovittu, mistä otetaan tilaisuuden tullen lähikuvaa. Myös tiedotusvälineiden omistusrakenteisiin viitataan: tositelevision ihmismateriaali on oivallista materiaalia myös iltapäivälehdille.
Kun kanava Kalavaleessa hyväksyy sarjan ohjelmistoonsa, käy samalla niin, että koko konserni hyväksyy yksittäisen ihmisen kiduttamisen sähkötuolissa. Televisiokanava Nelosen myötä koko valtava mediakonserni hiljaisesti sallii sen, että viihteen nimissä ihmiset laitetaan keskitysleirin mukaan nimettyyn televisiovankilaan ja sähkötuoliin. Oikeanlaisten sponsoreiden valinnalla ohjelmaan saadaan vielä lisää viihdyttävyyttä. Kun näytetään Sloggit, on näytettävä alusvaatteet, Rexonaa käytettäessä näytetään paljasta pintaa, Niveaa sivellään pampulla hakatun takapuolen iholle (Kalavale, 200), Sultan-kondomi liittyy seksuaaliaktiin, Fortum tuo sähkön kidutuslaitteeseen ja kilpailijan kärsiessä Sampo-pankki ”kipinöi kanssasi” (Kalavale, 213). Tämä kaikki saa tapahtua, koska siitä saa isot rahat.
Ehkä Arto Salminen kärjistää ja liioittelee uusliberalistisen viihdeteollisuuden mahtia ja mahdollisuuksia, mutta kirjailijan tarkkanäköisyys on yhtä kaikki hätkähdyttävää. Kuinka pitkälle Big Brotherissa vielä mennään? Viime vuonna seksistä tykkäävälle BB-pariskunnalle järjestettiin muitta mutkitta oivallisia tilaisuuksia kunnon paneskelulle. Sen näyttämistä televisiossa paheksuttiin, ja sen jälkeen pyydeltiin virhettä anteeksi ja annettiin jollekulle potkutkin, vaikka tuotanto aivan ilmiselvästi pyrki juuri siihen, että naintia piisaa. Tämän vuoden Big Brotherissa kilpailijat olivat aluksi pelkkiä kokelaita, jotka pistettiin ryömimään sokkoina mudassa ja juomaan suurin piirtein omaa oksennustaan, jotta heistä tulisi ”BB-talon täysivaltaisia asukkaita”. Kilpailijat tekevät tosissaan töitä sen eteen, että katsojilla olisi kivaa - ja että tuotantoyhtiö jäisi voiton puolelle.
Minä alan pikku hiljaa jo odottaa sitä sähkötuolia.
Suomen Big Brotherin ensimmäinen tuotantokausi esitettiin televisiossa vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi Arto Salmisen viimeiseksi teokseksi jäänyt romaani Kalavale. Kansalliseepos (WSOY, 2005) Kalavaleessa kerrotaan tositelevisiosarjasta nimeltä Auschwitz. Big Brother puolestaan on tosi-TV -ohjelma, jossa 12–14 ihmistä suljetaan kolmeksi kuukaudeksi taloon, jossa kamerat tarkkailevat heitä vuorokauden ympäri. Katsojat äänestävät joka viikko yhden kilpailijan ulos talosta. Vuoden 2009 Big Brotherissa asukkaat oli jaettu ”slummiin” ja ”paratiisiin”, syksyllä 2008 esitetyssä Big Brotherissa kilpailijoista puolet oli viikon ajan hotellin asukkaita ja puolet heitä palvelevia hotellin työntekijöitä. Kalavaleen Auschwitz-sarjan ihmiset on jaettu vankeihin ja vartijoihin.
Salmisen teos on dystopia, utopian negatiivinen muunnelma, joka esittää tositelevision raakana kaupankäyntinä. Mitä julmemmin ihmisiä Auschwitz-ohjelmassa kohdellaan, sitä paremmin se myy, ja ”joka jaksossa joku huutaa tuskasta”. Katsojat saavat äänestää joka viikko yhden kilpailijan pois ja päättää, kenen rooli vaihtuu: kenestä tulee vanki, kenestä vartija. Poispotkituille annetaan läksiäisiksi sähkötuolissa muutaman milliampeerin isku. Sponsorina toimii Fortum.
Kalavaleessa ihmisistä tulee puhtaasti kauppatavaraa. Marxilaista puheenpartta mukaillen: Kalavaleessa omistava luokka haalii huonompiosaiset tuotantovälineikseen. Alempi luokka tekee työn, se esiintyy tositelevisiossa, se kärsii ja hikoilee. Tuotanto kerää katteet.
Inhoan monia Big Brotherin asukkaita. Siis niitä, jotka myöhemmin mediassa esiintyessään saavat etunimensä eteen liitteen BB. Kauden aloitusjakson jälkeen mietin tänäkin vuonna, miten on mahdollista, että tuollaisia ihmisiä on edes olemassa. Kilpailijoiden esittelyhän toimii Big Brotherissa nerokkaasti. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kauan kutakin BB-henkilöä on haastateltu, jotta hänestä on saatu aikaiseksi lyhyt esittelyvideo, joka tuo esiin kärjistykset ja ääripäät. Näin sitä draamaa luodaan.
Vaikka vihaan joitakin Isoveli-kilpailijoita, saatan toivoa, että heitä ei häädetä talosta. Riidanhaluisten idioottien ja kiimaisten ämmien touhuja on huomattavasti viihdyttävämpää seurata kuin rauhallisten ja sovittelevien ”tavallisten” tyyppien. Lisäksi ihmiset ovat ylipäänsäkin kiinnostavaa tarkkailtavaa: miten he puhuvat, kenestä he tykkäävät, miten he pukeutuvat ja millaisia kuppikuntia ihmisten välille syntyy ja miksi. BB-tyypitkin ovat tuotteita, tavaraa. Mitä äärimmäisempi, sen kiinnostavampi, mitä kiinnostavampi, sen myyvempi. Kalavaleessa Auschwitz-finaaliin selviävät ihana elovenatyttö ja arpinen vankilakundi.
Big Brotherissa koetetaan myös kaikin keinoin luoda jännitteitä ihmisten välille. Laitetaanpa kilpailijat kärsimään vilua, kateutta, tupakanhimoa, väsymystä ja nälkää! Tästä seuraa paljon kitkaa ja mitä suloisimpia niin kutsuttuja hajoamisia. Salmisen Kalavaleessa kilpailijoiden välinen perusjännite syntyy siitä, että toiset ovat vankeja ja toiset vartijoita. Tarkasti harkituilla kilpailijavalinnoilla päästään siihen tilanteeseen, että Auschwitzissa syntyy varmasti kipinöintiä, ja kilpailijan kituminen sähkötuolissakin on ”mahtavaa matskua”, psykodraamaa ja tragediaa (Kalavale, 218). Big Brotherin kaikkein kulunein mutta useimmiten hienosti toimiva keino on antaa kilpailijoille alkoholipitoisia juomia. En tosin luultavasti kuunaan käsitä, miksi kilpailijoiden täytyy alkaa kiljumaan niin vimmatusti, kun heille selviää, että kohta saa laittaa kukon huuleen.
Häätöäänestyksen seuraaminen on aina tuskallista, mutta syy ei ole se, että pelkäisin suosikkini – joka muuten tällä hetkellä on hervoton Nino – joutuvan ulos talosta. Muistelisin, että Suomen Big Brotherin ensimmäisillä tuotantokausilla äänestystilannetta ei koskaan näytetty kesken lähetyksen. Nythän niitä palkkeja näytetään harva se minuutti, ja juontaja muistaa kertoa, että se on nyt prosenttiyksiköiden sadasosista kiinni, kuka potkitaan pihalle talosta. Totta kai silloin pitää äänestää. Samalla tietysti kilahtaa taas muutama kolikko tuotantoyhtiön sponsoritarrojen värittämään kirstuun.
Tahtoisin päästä näkemään, millaiset rahoittajarakennelmat Big Brotherin tuotannon takaa todellisuudessa löytyvät. Mediakasvatuksen ensimmäisellä luennolla Timo Portimojärvi huomautti ohimennen, että rahoittajat pystyvät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, mistä BB-talon asukkaat keskustelevat. Selväksi on käynyt sekin, että esimerkiksi kierrätysaiheiset tehtävät ovat rahoittajien kanssa ideoituja. Kalavaleessa mainitaan toistuvasti, että sponsorin kanssa on sovittu, mistä otetaan tilaisuuden tullen lähikuvaa. Myös tiedotusvälineiden omistusrakenteisiin viitataan: tositelevision ihmismateriaali on oivallista materiaalia myös iltapäivälehdille.
Kun kanava Kalavaleessa hyväksyy sarjan ohjelmistoonsa, käy samalla niin, että koko konserni hyväksyy yksittäisen ihmisen kiduttamisen sähkötuolissa. Televisiokanava Nelosen myötä koko valtava mediakonserni hiljaisesti sallii sen, että viihteen nimissä ihmiset laitetaan keskitysleirin mukaan nimettyyn televisiovankilaan ja sähkötuoliin. Oikeanlaisten sponsoreiden valinnalla ohjelmaan saadaan vielä lisää viihdyttävyyttä. Kun näytetään Sloggit, on näytettävä alusvaatteet, Rexonaa käytettäessä näytetään paljasta pintaa, Niveaa sivellään pampulla hakatun takapuolen iholle (Kalavale, 200), Sultan-kondomi liittyy seksuaaliaktiin, Fortum tuo sähkön kidutuslaitteeseen ja kilpailijan kärsiessä Sampo-pankki ”kipinöi kanssasi” (Kalavale, 213). Tämä kaikki saa tapahtua, koska siitä saa isot rahat.
Ehkä Arto Salminen kärjistää ja liioittelee uusliberalistisen viihdeteollisuuden mahtia ja mahdollisuuksia, mutta kirjailijan tarkkanäköisyys on yhtä kaikki hätkähdyttävää. Kuinka pitkälle Big Brotherissa vielä mennään? Viime vuonna seksistä tykkäävälle BB-pariskunnalle järjestettiin muitta mutkitta oivallisia tilaisuuksia kunnon paneskelulle. Sen näyttämistä televisiossa paheksuttiin, ja sen jälkeen pyydeltiin virhettä anteeksi ja annettiin jollekulle potkutkin, vaikka tuotanto aivan ilmiselvästi pyrki juuri siihen, että naintia piisaa. Tämän vuoden Big Brotherissa kilpailijat olivat aluksi pelkkiä kokelaita, jotka pistettiin ryömimään sokkoina mudassa ja juomaan suurin piirtein omaa oksennustaan, jotta heistä tulisi ”BB-talon täysivaltaisia asukkaita”. Kilpailijat tekevät tosissaan töitä sen eteen, että katsojilla olisi kivaa - ja että tuotantoyhtiö jäisi voiton puolelle.
Minä alan pikku hiljaa jo odottaa sitä sähkötuolia.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Rakastuin Internetin vihaisimpaan mieheen
Mediaelämäni on ajoittain perin holtitonta, minkä johdosta mietinkin, kuinka rehellisen mediapäiväkirjan mahdan saada aikaiseksi. En toki yritä lasketella valheita, mutta ajanjaksojen ja esimerkiksi radiokanavien suhteen voi käydä niin, että en vain ihan oikeasti tiedä tai muista, mitä sitä taas on tullut tehtyä. Ensimmäiseltä mediakasvatuksen luennolta lähtiessäni vilkaisin tätä ensimmäistä välitehtävää kuitenkin sen verran, että kykenin käsittämään mistä on kyse. Jotenkin pääsi käymään niin, että välittömästi ryhdyin panemaan merkille, mitä oikein puuhastelen median parissa. Sainkin aikaiseksi valtaisan vuodatuksen: mediapäiväkirjan, jonka kautta pääsen analysoimaan myös yleisemmin mediankäyttötapojani ja muistelemaan lapsuuttani.
Maanantai 6.9.2010
Kello 13.57 – 14.15 Istuin autoon muutamaa minuuttia vaille kaksi. Radio957:lta tuli mainoksia, Ylen Radio Suomelta sen sijaan jotain musiikkia ja äänimerkki. Tarkistin puhelimeni kellon: se edistää. Päätin korjata asian myöhemmin tänään. Jätin kanavan päälle kuullakseni uutiset, ja sen jälkeen kuuntelin vartin verran puhetta nuorten ihmisten verenluovutuksesta. Panin merkille, että eräs mukamas nuori verenluovuttaja puhui vanhan ihmisen tavoin. Hän käytti muun muassa sanaa ’kyllin’. Ihastuttavaa!
Kotiuduttuani noukin Aamulehden postilaatikosta ja vilkaisin etusivun uutiset. Käytin Internetiä. Tiirailin Moodlea, vilkaisin sähköpostit ja panin merkille, ettei Facebookissa ollut tapahtunut paljoakaan. Tämä kaikki tapahtui puolen tunnin sisällä kello 14.20-14.50 ja kaikenlaisen muun toiminnan ohessa, mikä on hyvin tyypillistä mediakäyttäytymistä minulta. Vaikka vihaan sitä, jos joudun samanaikaisesti usean tiedotusvälineen uhriksi, sinkoilen itse yhden välineen parista toiseen hyvinkin nopeasti, juon vähän kahvia tai silitän kissaa, ja palaan taas alkuperäiseen.
Kello 16.00 – 18.20 Alkuillasta olin yllättävän vähän tekemisissä minkään median kanssa. Lueskelin Aamulehden Asiat-liitettä puolisen tuntia, katselin kun mies pelasi Dragon Age –nimistä videopeliä ja lueskelin otsikoita Moodlesta ja Ampparit.comista. Luulin pari päivää sitten, että videopelien passiivinen tarkkailu on yksi oudoimmista piirteistä mediakäyttäytymisessäni. En pelaa itse juuri lainkaan, mitä nyt joskus Nintendo Wiin keilauspeliä. Olen joskus yrittänyt jotain muitakin, mutta suutun, kun en osaa, ja sitten lentää ohjain seinään. Ja sitten jostain käsittämättömästä syystä seuraan muiden pelaamista! Usein toki teen samalla jotain muuta, yleensä luen jotain hömppää, mutta silti olen merkillisen hyvin perillä kulloisenkin pelin kulusta. Meillä on ollut jopa illanistujaisia, joissa muut pelaavat pleikkaria ja minä katselen. EI MITÄÄN JÄRKEÄ! Kuulin kuitenkin, että tätä samaa harrastaa moni muukin. Yleensä pelaamista tosin seuraavat sellaiset, jotka itsekin pelaavat.
18.03 Luin miehelle katkelman Arto Salmisen teoksesta Kalavale. Intoilin. Mies pelasi. Tämäkin on meillä hyvin tyypillistä.
18.25 – 18.40 Autossa pääsin taas radion kuuntelemisen makuun. Jostain syystä satuin kuuntelemaan taas Radio Suomea. Sieltä tuli kai Sekahaku-niminen ohjelma, jota kuuntelin yhden biisin verran. Tämä biisi oli nimeltään Mandoliinikrapula. Melkoinen ralli! Yleensä kuuntelen aina ajaessani radiota tai CD-levyä, ja vaihdan kanavaa hyvin nopeasti, jos korviini kantautuu jotain, mitä en halua kuunnella. Mainosten lisäksi tähän osastoon kuuluu Radio957:n tampereenkiäliset uutiset. Vaikka tykkään murteista, tätä ohjelmaa en voi sietää sen äärimmäisen typerän sisällön vuoksi. Hönttä ja Toippari, just joo. Yle-X:ää en yleensä pysty kuuntelemaan lainkaan, paitsi silloin, kun sieltä tulee nuoruusmuistoja herättävä Koe-eläinpuisto.
Ajomatkani Nokialta Nääshallille kesti noin vartin, ja sinä aikana ehdin kuunnella Radio Rockia, Suomipoppia, Radio957:aa, Radio Suomea ja Iskelmää. Taas siis sinkoillaan. Muinoin tapanani oli kuunnella radiota aina töissä puhelimen kautta. Se piti hyvin ajan tasalla, mutta alkoi välillä puuduttaa. Enää en lenkillä käydessäkään kuuntele radiota vaan ihanaista linnunlaulua (ja mopojen pärinää, jostain syystä näillä kulmilla noita mopoja pyörii ihan älyttömät määrät). Lapsuudenkodissa totuin siihen, että radio on aina päällä. Yhä edelleen urheilukatsauksen tunnusmusiikki nostaa mieleen äidin tekemät sapuskat. Olenkohan lapsena loppujen lopuksi ollut vielä enemmän median tulvan uhri kuin nykyisin?
Muistan, että luin kakarana jatkuvasti. Isä kielsi Aku Ankkojen lukemisen ruokapöydässä, joten luin aina maitopurkin kyljet sun muut vastaavat. Äidillä paloi päreet moiseen hommaan niin pahasti, että hän siirsi kaikki purkit ja pakkaukset katseeni ulottumattomiin. Nykyisin ruokailen varsin harvoin ilman jotain median tarjoamaa viihdykettä. Kiireetön aamupala nautittuna tuoreen sanomalehden kanssa on ylellisyyttä ja harvinaista herkkua. Yleensä ruokailu tapahtuu television tai tietokoneen äärellä.
21.00 – 21.15 Yhdeksän jälkeen illalla kuuntelin taas vartin verran radiota. Radio Rockilla pauhasi Klaus Flemingin ohjelma. M.A. Numminen lauloi rokin rajattomasta riemusta, ja sitten tuli pari rock-versiota klassisen musiikin saralta.
Televisiota katson harvoin sattumalta. Olen aina hämmästellyt monien ihmisten tapaa pitää televisiota päällä koko ajan. Minusta on häiritsevää, jos televisio laitetaan taustalle välkkymään ja metelöimään vaikkapa hotellihuoneeseen saavuttaessa. Hirvittävintä on, jos samaan aikaan toisaalla pauhaa Internet tai radio. Tuollainen päällekkäiskäyttö aiheuttaa minussa epämiellyttävää levottomuutta, jopa ahdistusta.
Toinen kenties hieman erikoinen seikka televisionkatselussani on se, etten tykkää katsoa ohjelmia yksin. Vaikka lymyilen mieluusti kotosalla yksinäni, televisionkatselu on minulle aina ollut sosiaalista puuhaa. Yksin asuessani elelinkin monta vuotta ilman televisiota, ja silloinkin kun minulla sellainen oli, en katsonut sitä juuri koskaan.Katselutaipumukseni juontavat juurensa lapsuudesta. Perhe kerääntyi maalaistalon pirttiin katselemaan yhdessä Viimeiset siemenperunat –nimistä televisiosarjaa tai vähintäänkin uutislähetystä.
21.50 – 23. 30 Maanantai-ilta oli televisionkatselun suhteen poikkeus. Tarkoitus oli katsoa boksille tallennettu Penn & Teller, mutta huomasin, että FST:ltä tulee jotain mielenkiintoista ohjelmaa. Tiirailin sitä vähän aikaa ja jumitin. Tätä jumiintumista en kadu. Ohjelma oli Jack Rebnerista kertova dokumentti nimeltä Internetin vihaisin julkkis. Jumitin kanavalle alun perin siksi, että dokumentissa esiteltiin huvittavia Youtube-pätkiä. Yhden kerrottiin johtaneen termin ’nettikiusaaminen’ syntyyn. Riemastuin. Tämähän sopii hirveän hyvin minulle, kun mediakasvatuksen luentokurssi justiinsa alkoi! Sitä paitsi video oli hulvaton klassikko. Siinä joku pullea poika riehuu hullun tavalla valomiekaksi kuvittelemansa sauvan kanssa.
Dokumentin idea oli etsiä asuntovaunumainoksista tuttu vihainen myyntimies. Suivaantunut Winnebago-mainosten kuvausryhmä oli tallentanut nauhalle kiivasluontoisen ukon avautumisia ja tulistumisia ja lykännyt kopiot kiertämään. Kooste niistä luonnollisestikin päätyi Internetiin ja sai valtavan suosion. En halua tehdä suuria paljastuksia dokumentista, mutta suosittelen! Käykää katsomassa tämä dokkari Yle Areenasta, jos suinkin löydätte moiselle aikaa.
Maanantain Big Brother jäi katsomatta. Facebookissa kävin. Taas.
Tiistai 7.9.2010
Klo 06.50 – 07.10 Silmäilin taas otsikoita Ampparit.com –sivustolta. Luin Uutispäivä Demarin pääkirjoituksen, jossa kerrottiin, että eriarvoisuus kasvaa, kun valinnaisuus lisääntyy peruskouluissa.
Lienee jo tarpeetonta kertoa, että kuuntelin autossa radiota. Ensin kello 7.20 – 7.40, sitten kello 11.00 – 11.20. Tyylikin on jo arvon lukijoille tuttu: surffailua kanavalta toiselle. Puoli kahdentoista aikaan katsoin pikaisesti netistä erään nokialaisen lounaspaikan tietoja ja läksin lounaalle. Kävi ilmi, että paikan verkkosivut eivät varsinaisesti ole ihan ajan tasalla. Paikka on tainnut olla kiinni jo useamman kuukauden. Kismitti. Tuhma Internet puijasi julkeasti. Matkalla kuuntelin taas radiota kiinnittämättä juurikaan huomiota sisältöihin. Kanava taisi olla 957.
Kello 13-14 katsoimme boksilta True Bloodin. Tallentava digiboksi on loistava keksintö. Ilman sitä en kykenisi seuraamaan juuri mitään sarjoja. Nytkin boksille tosin on kertynyt huikeat määrät ohjelmia, joita en luultavasti koskaan ehdi tai malta katsoa. En ainakaan ennen kuin sinkoilu loppuu.
Maanantai 6.9.2010
Kello 13.57 – 14.15 Istuin autoon muutamaa minuuttia vaille kaksi. Radio957:lta tuli mainoksia, Ylen Radio Suomelta sen sijaan jotain musiikkia ja äänimerkki. Tarkistin puhelimeni kellon: se edistää. Päätin korjata asian myöhemmin tänään. Jätin kanavan päälle kuullakseni uutiset, ja sen jälkeen kuuntelin vartin verran puhetta nuorten ihmisten verenluovutuksesta. Panin merkille, että eräs mukamas nuori verenluovuttaja puhui vanhan ihmisen tavoin. Hän käytti muun muassa sanaa ’kyllin’. Ihastuttavaa!
Kotiuduttuani noukin Aamulehden postilaatikosta ja vilkaisin etusivun uutiset. Käytin Internetiä. Tiirailin Moodlea, vilkaisin sähköpostit ja panin merkille, ettei Facebookissa ollut tapahtunut paljoakaan. Tämä kaikki tapahtui puolen tunnin sisällä kello 14.20-14.50 ja kaikenlaisen muun toiminnan ohessa, mikä on hyvin tyypillistä mediakäyttäytymistä minulta. Vaikka vihaan sitä, jos joudun samanaikaisesti usean tiedotusvälineen uhriksi, sinkoilen itse yhden välineen parista toiseen hyvinkin nopeasti, juon vähän kahvia tai silitän kissaa, ja palaan taas alkuperäiseen.
Kello 16.00 – 18.20 Alkuillasta olin yllättävän vähän tekemisissä minkään median kanssa. Lueskelin Aamulehden Asiat-liitettä puolisen tuntia, katselin kun mies pelasi Dragon Age –nimistä videopeliä ja lueskelin otsikoita Moodlesta ja Ampparit.comista. Luulin pari päivää sitten, että videopelien passiivinen tarkkailu on yksi oudoimmista piirteistä mediakäyttäytymisessäni. En pelaa itse juuri lainkaan, mitä nyt joskus Nintendo Wiin keilauspeliä. Olen joskus yrittänyt jotain muitakin, mutta suutun, kun en osaa, ja sitten lentää ohjain seinään. Ja sitten jostain käsittämättömästä syystä seuraan muiden pelaamista! Usein toki teen samalla jotain muuta, yleensä luen jotain hömppää, mutta silti olen merkillisen hyvin perillä kulloisenkin pelin kulusta. Meillä on ollut jopa illanistujaisia, joissa muut pelaavat pleikkaria ja minä katselen. EI MITÄÄN JÄRKEÄ! Kuulin kuitenkin, että tätä samaa harrastaa moni muukin. Yleensä pelaamista tosin seuraavat sellaiset, jotka itsekin pelaavat.
18.03 Luin miehelle katkelman Arto Salmisen teoksesta Kalavale. Intoilin. Mies pelasi. Tämäkin on meillä hyvin tyypillistä.
18.25 – 18.40 Autossa pääsin taas radion kuuntelemisen makuun. Jostain syystä satuin kuuntelemaan taas Radio Suomea. Sieltä tuli kai Sekahaku-niminen ohjelma, jota kuuntelin yhden biisin verran. Tämä biisi oli nimeltään Mandoliinikrapula. Melkoinen ralli! Yleensä kuuntelen aina ajaessani radiota tai CD-levyä, ja vaihdan kanavaa hyvin nopeasti, jos korviini kantautuu jotain, mitä en halua kuunnella. Mainosten lisäksi tähän osastoon kuuluu Radio957:n tampereenkiäliset uutiset. Vaikka tykkään murteista, tätä ohjelmaa en voi sietää sen äärimmäisen typerän sisällön vuoksi. Hönttä ja Toippari, just joo. Yle-X:ää en yleensä pysty kuuntelemaan lainkaan, paitsi silloin, kun sieltä tulee nuoruusmuistoja herättävä Koe-eläinpuisto.
Ajomatkani Nokialta Nääshallille kesti noin vartin, ja sinä aikana ehdin kuunnella Radio Rockia, Suomipoppia, Radio957:aa, Radio Suomea ja Iskelmää. Taas siis sinkoillaan. Muinoin tapanani oli kuunnella radiota aina töissä puhelimen kautta. Se piti hyvin ajan tasalla, mutta alkoi välillä puuduttaa. Enää en lenkillä käydessäkään kuuntele radiota vaan ihanaista linnunlaulua (ja mopojen pärinää, jostain syystä näillä kulmilla noita mopoja pyörii ihan älyttömät määrät). Lapsuudenkodissa totuin siihen, että radio on aina päällä. Yhä edelleen urheilukatsauksen tunnusmusiikki nostaa mieleen äidin tekemät sapuskat. Olenkohan lapsena loppujen lopuksi ollut vielä enemmän median tulvan uhri kuin nykyisin?
Muistan, että luin kakarana jatkuvasti. Isä kielsi Aku Ankkojen lukemisen ruokapöydässä, joten luin aina maitopurkin kyljet sun muut vastaavat. Äidillä paloi päreet moiseen hommaan niin pahasti, että hän siirsi kaikki purkit ja pakkaukset katseeni ulottumattomiin. Nykyisin ruokailen varsin harvoin ilman jotain median tarjoamaa viihdykettä. Kiireetön aamupala nautittuna tuoreen sanomalehden kanssa on ylellisyyttä ja harvinaista herkkua. Yleensä ruokailu tapahtuu television tai tietokoneen äärellä.
21.00 – 21.15 Yhdeksän jälkeen illalla kuuntelin taas vartin verran radiota. Radio Rockilla pauhasi Klaus Flemingin ohjelma. M.A. Numminen lauloi rokin rajattomasta riemusta, ja sitten tuli pari rock-versiota klassisen musiikin saralta.
Televisiota katson harvoin sattumalta. Olen aina hämmästellyt monien ihmisten tapaa pitää televisiota päällä koko ajan. Minusta on häiritsevää, jos televisio laitetaan taustalle välkkymään ja metelöimään vaikkapa hotellihuoneeseen saavuttaessa. Hirvittävintä on, jos samaan aikaan toisaalla pauhaa Internet tai radio. Tuollainen päällekkäiskäyttö aiheuttaa minussa epämiellyttävää levottomuutta, jopa ahdistusta.
Toinen kenties hieman erikoinen seikka televisionkatselussani on se, etten tykkää katsoa ohjelmia yksin. Vaikka lymyilen mieluusti kotosalla yksinäni, televisionkatselu on minulle aina ollut sosiaalista puuhaa. Yksin asuessani elelinkin monta vuotta ilman televisiota, ja silloinkin kun minulla sellainen oli, en katsonut sitä juuri koskaan.Katselutaipumukseni juontavat juurensa lapsuudesta. Perhe kerääntyi maalaistalon pirttiin katselemaan yhdessä Viimeiset siemenperunat –nimistä televisiosarjaa tai vähintäänkin uutislähetystä.
21.50 – 23. 30 Maanantai-ilta oli televisionkatselun suhteen poikkeus. Tarkoitus oli katsoa boksille tallennettu Penn & Teller, mutta huomasin, että FST:ltä tulee jotain mielenkiintoista ohjelmaa. Tiirailin sitä vähän aikaa ja jumitin. Tätä jumiintumista en kadu. Ohjelma oli Jack Rebnerista kertova dokumentti nimeltä Internetin vihaisin julkkis. Jumitin kanavalle alun perin siksi, että dokumentissa esiteltiin huvittavia Youtube-pätkiä. Yhden kerrottiin johtaneen termin ’nettikiusaaminen’ syntyyn. Riemastuin. Tämähän sopii hirveän hyvin minulle, kun mediakasvatuksen luentokurssi justiinsa alkoi! Sitä paitsi video oli hulvaton klassikko. Siinä joku pullea poika riehuu hullun tavalla valomiekaksi kuvittelemansa sauvan kanssa.
Dokumentin idea oli etsiä asuntovaunumainoksista tuttu vihainen myyntimies. Suivaantunut Winnebago-mainosten kuvausryhmä oli tallentanut nauhalle kiivasluontoisen ukon avautumisia ja tulistumisia ja lykännyt kopiot kiertämään. Kooste niistä luonnollisestikin päätyi Internetiin ja sai valtavan suosion. En halua tehdä suuria paljastuksia dokumentista, mutta suosittelen! Käykää katsomassa tämä dokkari Yle Areenasta, jos suinkin löydätte moiselle aikaa.
Maanantain Big Brother jäi katsomatta. Facebookissa kävin. Taas.
Tiistai 7.9.2010
Klo 06.50 – 07.10 Silmäilin taas otsikoita Ampparit.com –sivustolta. Luin Uutispäivä Demarin pääkirjoituksen, jossa kerrottiin, että eriarvoisuus kasvaa, kun valinnaisuus lisääntyy peruskouluissa.
Lienee jo tarpeetonta kertoa, että kuuntelin autossa radiota. Ensin kello 7.20 – 7.40, sitten kello 11.00 – 11.20. Tyylikin on jo arvon lukijoille tuttu: surffailua kanavalta toiselle. Puoli kahdentoista aikaan katsoin pikaisesti netistä erään nokialaisen lounaspaikan tietoja ja läksin lounaalle. Kävi ilmi, että paikan verkkosivut eivät varsinaisesti ole ihan ajan tasalla. Paikka on tainnut olla kiinni jo useamman kuukauden. Kismitti. Tuhma Internet puijasi julkeasti. Matkalla kuuntelin taas radiota kiinnittämättä juurikaan huomiota sisältöihin. Kanava taisi olla 957.
Kello 13-14 katsoimme boksilta True Bloodin. Tallentava digiboksi on loistava keksintö. Ilman sitä en kykenisi seuraamaan juuri mitään sarjoja. Nytkin boksille tosin on kertynyt huikeat määrät ohjelmia, joita en luultavasti koskaan ehdi tai malta katsoa. En ainakaan ennen kuin sinkoilu loppuu.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Salaa ehkä pelkään
Luultavasti minun ei pitäisi ikimaailmassa alkaa kirjoittaa blogia. Ajattelen näin, koska olen taipuvainen liialliseen turhanpäiväisten asioiden miettimiseen ja pälättämiseen. Lisäksi painotan usein sitä seikkaa, ettei minulla ole mielipiteitä. (Minulla on tosin kaksi periaatetta. Toinen niistä on, etten koskaan aio osallistua Tupperware-kutsuille. En ainakaan selvin päin.) Niinpä on olemassa riski, että blogiini ryöpsähtelee suuret määrät epämääräistä jaarittelua, joka ei edes välttämättä liity mitenkään mihinkään, sekä ajatuskulkuja, jotka johtavat pelkkiin tylsiin kompromisseihin. Jos olisin julkisuuden henkilö, olisin nopeasti ns. kusessa, kun puolivahingossa sutkauttelisin jotain asiaankuulumattomuuksia tahi muita typeryyksiä.
Lisäksi epäilen, ettei ketään kiinnosta. Tuskin kukaan hirveästi syttyy keskinkertaisen kirjoittajan keskinkertaisista jutuista, joiden olennaisin funktio on saada mediakasvatuksen kurssi suoritetuksi. Muutamia viikkoja sitten toimin ystäväni blogin haamukirjoittajana. Yleisö oli kiitollista, ja elin hetken aikaa oikeassa suosittuuden huumassa. Sitten ymmärsin, että yleisöni koostuu neljästä kamppailu-urheilijasta. Kokemukseni ovat osoittaneet, että ihminen, jota lyödään päähän monta kertaa viikossa, nauraa helposti vähän heikommillekin jutuille.
Minä kuitenkin tykkään kirjoittaa, ja vaikka ehkä salaa hieman pelkään laittaa jaaritelmiani Internetiin, päätin kuin päätinkin ryhtyä tähän blogi-hommaan. Eihän se viime kädessä minun syyni ole, vaikkei ketään kiinnostaisi. Kotiväkikin pysyy tyytyväisenä, jos naputtelen juttujani täällä koneella sen sijaan, että pälpätän niitä tuolla olohuoneessa loputonta huomiota vaatien. Perinteistä päiväkirjaa taas ei varmasti kukaan kommentoi ikinä. Sitä paitsi saatoin hieman puijata väittäessäni, ettei minulla ole mielipiteitä. Sittenpähän näette.
Lisäksi epäilen, ettei ketään kiinnosta. Tuskin kukaan hirveästi syttyy keskinkertaisen kirjoittajan keskinkertaisista jutuista, joiden olennaisin funktio on saada mediakasvatuksen kurssi suoritetuksi. Muutamia viikkoja sitten toimin ystäväni blogin haamukirjoittajana. Yleisö oli kiitollista, ja elin hetken aikaa oikeassa suosittuuden huumassa. Sitten ymmärsin, että yleisöni koostuu neljästä kamppailu-urheilijasta. Kokemukseni ovat osoittaneet, että ihminen, jota lyödään päähän monta kertaa viikossa, nauraa helposti vähän heikommillekin jutuille.
Minä kuitenkin tykkään kirjoittaa, ja vaikka ehkä salaa hieman pelkään laittaa jaaritelmiani Internetiin, päätin kuin päätinkin ryhtyä tähän blogi-hommaan. Eihän se viime kädessä minun syyni ole, vaikkei ketään kiinnostaisi. Kotiväkikin pysyy tyytyväisenä, jos naputtelen juttujani täällä koneella sen sijaan, että pälpätän niitä tuolla olohuoneessa loputonta huomiota vaatien. Perinteistä päiväkirjaa taas ei varmasti kukaan kommentoi ikinä. Sitä paitsi saatoin hieman puijata väittäessäni, ettei minulla ole mielipiteitä. Sittenpähän näette.
Tilaa:
Kommentit (Atom)