Minulla ei ole ystäviä

Kaikki uusi aiheuttaa ihmispolossa huolta. Tämä seikka lienee tullut todetuksi lukuisissa yhteyksissä lukemattomia kertoja. Kyllähän me nyt osaamme helpottuneina nauraa kuullessamme, kuinka suurta murhetta ja huolta joku väsynyt rokkenrolli joskus on aiheuttanut. On siis tärkeätä muistaa, ettei median vahvistunut läsnäolo lasten ja nuorten maailmassa itsessään ole Saatanasta tai muutenkaan vaarallista, eikä esimerkiksi kielen muuttuminen merkitse sitä, että kielenkäyttö välttämättä olisi heti rapautumassa ja pilalla. Maailma muuttuu, Eskoseni, ja muuta vastaavaa. Helsingin Sanomien mielipidepalstan kirjoituksessakin kysellään, että missä ne pelien viettelemät lapset ovatkaan (HS, 25.7.2007). Minäkään en ole nähnyt kuin yhden! Olen hänen kanssaan naimisissa.

Lapsen-perkeleet ovat aina osanneet olla toisilleen julmia. Ennen he olivat sellaisia kylänraitilla ja koulun käytävillä, nyt he ovat sellaisia Internetissä. Se, että kiusaamista on aina ollut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nettikiusaaminen olisi huolestuttava ilmiö. Minua huolestuttaa se, että nettikiusaamiseen on kenties vielä vaikeampaa puuttua kuin niin sanotusti perinteiseen kiusaamiseen. Se on kasvottomampaa mutta samalla julkisempaa, ja se voi aiheuttaa suurta hupia suurelle määrälle ihmisiä, jotka eivät koskaan oikeasti ja omin silmin näe, kuinka kiusattu kärsii (http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml). Opetussuunnitelmien puheet sosiaalistumisesta ja vuorovaikutustaidoista tuntuvat tässä yhteydessä jotenkin tyhjiltä. Tästä aiheesta kirjoittaa muuten mainiosti ja hyvin ytimekkäästi Pause-nappi –bloggaaja Jussi. LOL!

On minulla muitakin huolia. Minulla ei esimerkiksi ole juurikaan kavereita muualla kuin Facebookissa, mutta en ajatellut nyt avautua siitä.

Pienten ja vähän isompienkin lasten mediakasvatuksen olennaisimpia tavoitteita on luoda pohjaa kriittiselle medialukutaidolle (Niinistö & Ruhala, 2007). Tavoite on hieno. ”Lapsen mediatodellisuuden huomioiva ja lasta kuunteleva ja osallistava mediakasvatus on mahdollisuus, ei uhka lapsuudelle”, kirjoittavat Niinistö ja Ruhala artikkelissaan Pienten lasten mediakasvatus. Lasten kohdalla kriittisyys merkitsee kyselevää ja uteliasta suhtautumista mediateksteihin.

Tavoite on hieno, mutta minä olen maalta kotoisin. Minä olen käynyt koulua, jonka liikuntasali oli niin pieni, että koripallossa ei pystynyt heittämään kolmen pisteen heittoja ellei mennyt ikkunasta ulos. Vastikään luin lehtijutun helsinkiläisestä koulusta, jossa jokaisella oppilaalla oli oma kannettava (SK, 10.9.2010). Mediakasvatuksen ihanteet ovat tosi ihQui, mutta kuinka ihanteet ja tavoitteet voidaan saavuttaa samalla tavoin eri kouluissa, eri kunnissa ja eri päiväkodeissa? Eri perheilläkin on täysin erilaiset resurssit mediakasvattamiseen. Tuttavani lapsi kertoi minulle juuri käyneensä päiväkotiryhmän kanssa elokuvissa. Kävimme pitkän keskustelun erilaisista lastenelokuvista. Tällä viisivuotiaalla oli hyvin perustellut mielipiteet Shrek-leffoista. Hän suositteli minulle Hain tarinaa. Toisen tuttavani jälkikasvua edustava kymmenvuotias ei ole koskaan käynyt elokuvateatterissa. Hän on joskus kuullut, että heidän kotikoneeltaan pääsee Internet-nimiseen juttuun. On melkoinen haaste kasvattaa samanlaiset medialukutaidot hallitsevia ipanoita, kun lähtökohdat vaihtelevat näinkin paljon. Vielä voisi heittää ilmoille yhden ärsyttävän kysymyksen: kuka maksaa mediakasvatuksen?

Mediakasvatus olisi tärkeätä sulauttaa luonnolliseksi osaksi muuta kasvatusta. Yhteistoiminnallisuus ja vuorovaikutus ovat varhaisen mediakasvatuksen avainsanoja, jotka eivät saisi jäädä vain sanoiksi tai harvojen ja valittujen etuoikeudeksi. Myös vastuun tulisi jakautua tasaisesti kaikkien kasvattajien ja useiden eri alojen opettajien harteille. Kotiväkikin pitäisi saada pysymään kärryillä. Isien ja äitien tulisi niin ikään ymmärtää, että vaikka media on lapsen arjessa läsnä, sen olisi oltava läsnä myös kasvatuksessa ja mukana opetus- ja kasvatussuunnitelmien perusteissa (vrt. Niinistö & Ruhala, 123; Harjunen 2006, 133).

Epätasa-arvoa ja eriarvoisuutta meillä on varmaankin maailmassa jo ihan riittämiin, ja minä olen sen verran pessimisti, etten usko niiden minnekään katoavan. Toivoa silti voi, että mediakasvatus ja medialukutaidon opettaminen jakautuisivat tasaisesti ja vieläpä otolliseen maaperään.



LÄHTEET

Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.

Niinistö, Hanna & Ruhala, Anu 2007. Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.

SK = Penttilä, Pauliina. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010

HS = Pohjola, Kirsi & Jokinen, Kimmo. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007

http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml

http://pause-nappi.blogspot.com/