Suomen Kuvalehden Koulu etsii verkkoa –artikkelissa (10.9.2010) käsitellään tietotekniikan asemaa peruskoulujen ja lukioiden opetuksessa. ”Ministereillä on visio, mutta toteutus puuttuu”, jutussa manataan. Samalla esitellään Jakomäen peruskoulun ihmeellisyyksiä: välituntien hämmästyttävä SmartUs-leikkikenttä, riippumatot luokkahuoneen perällä ja pikku oppilaiden omat läppärit. Kuudesluokkalaisten opetus sujuu näppärästi virtuaalisessa oppimisympäristössä, joka murtaa oppiaineiden välisiä rajoja ja tekee oppilaista mahtavia keskustelijoita.
Jutussa todetaan kuitenkin se epämukava seikka, että kaikilla kouluilla ei mene tietotekniikka-asioissa ihan niin hienosti kuin Jakomäen koululla. ”Suomessa on kouluja, joissa on kymmeniä oppilaita yhtä tietokonetta kohti, ja opettajienhuoneita, joissa jonotetaan välitunnilla lukemaan sähköpostia.” Joistain kouluista puuttuu yhä kunnollinen laajakaistayhteys, vaikka samaan aikaan puhutaan jo siitä, että työkirjoista pitäisi päästä eroon parissa vuodessa.
Artikkelissa tulee ilmi samoja seikkoja, jotka ovat muutenkin olleet esillä tämän syksyn koulukeskusteluissa. Näiden keskusteluiden olennaisin kysymys liittyy tasa-arvoon. Valinnaisuus voi lisätä koulujen eriarvoisuutta, tietotekniikan käyttöönottoon liittyvät ongelmat ovat sitä väistämättä jo lisänneet ja rutkasti.
Tietotekniikan käyttö mediakasvatuksessa sinänsä saa artikkelissa hyväksynnän. Tekniikan mahdollisuuksia esitellään kattavasti ja positiivisessa sävyssä. Ongelmat liittyvät poliittiseen päätöksentekoon ja tietenkin rahaan. Nyt ollaan taas tutussa ja turhauttavassa ”no sitten vaalien jälkeen” -tilanteessa. Ehkä koulujen tieto- ja viestintätekniikka-asioista päätetään sitten jo seuraavassa hallitusohjelmassa.
Itse koetan suhtautua avoimesti tietotekniikan käyttöön opetuksessa. Tulevana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen hieman huolissani siitä, kuinka mahdan pysyä kehityksessä mukana. Ajattelen silti, että niin kauan kuin tekniikka on opetuksessa renki isännän sijasta niin tokihan siitä kannattaa ottaa hyöty irti. Kunhan kakarat yhä oppivat kirjoittamaan myös kynällä paperille ja käyvät riittävän usein ulkona ja liikkuvat.
Suomen Kuvalehden artikkelissa esitelty SmartUs-leikkikenttä meni kuitenkin jo yli ymmärryksen. Koulun pihassa nököttää tolppia, joista löytyy kortinlukija. Kun lapsukaiset pinkovat pitkin pihaa, laite määrää reitin ja mittaa kunkin juoksijan nopeuden. (Onneksi lapset sentään pistetään juoksemaan.) Silloin kun minä olin nuori, juostiin kilpaa sänkipellolla, heiteltiin käpyjä järveen ja rakennettiin majoja! Välitunnilla rakennettiin esteratoja ja hyppyreitä! Kyhättiin leluja ja ajettiin pyörällä pitkin metsäpolkuja! Itse suunniteltiin, itse tehtiin, ja kesät ynnä talvet hiihdettiin kouluun viisikymmentä kilometriä 30 asteen pakkasessa ja syötiin pelkkää kauravelliä! Vakavasti puhuen: ei kai tekniikka vie lasten leikeistä mielikuvituksen rientoa ja tuo tilalle kylmää kilpailua? Yleensä ipanat onneksi ovat siitä hauskoja, että ne penteleet keksivät käyttää vähän kaikenlaisia välineitä luovalla tavalla. Toivottavasti joku oppilas keksii SmartUs-tolpallekin uutta käyttöä ennen kuin menee liian vakavaksi.
LÄHDE: Pauliina Penttilä. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
On sulla ollu lapsena helppoa, jos ei ees sudet väijyny koulumatkalla.
VastaaPoistaOlin niin hurja, että hätistelin sudet tiehensä kiinnittämättä niihin sen erityisempää huomiota.
VastaaPoista