Mää en ala. Pitäkää tunkkinne!

Muutaman viime viikon aikana olen kuullut juttuja medialukutaidosta uupumiseen asti. Vielä kolme viikkoa sitten minulla oli jonkinlainen mielipide siitä, mitä medialukutaito on. Nyt minulla ei enää ole mielipidettä, minulla on vain sekava kimppu väitteitä ja kauheasti vihaa kaikenlaista sanahelinää kohtaan. Ehkä tämä on osa jonkinlaista oppimis- tai kasvamisprosessia.

Lasse Lipponen käsittelee medialukutaitoa artikkelissaan Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Lipponen kirjoittaa paljon toiminnan ja välineiden kautta oppimisesta. Tietääkseni ”tekemällä oppimisesta” on puhuttu jo kauan ennen puhetta medialukutaidosta, mutta saatan olla väärässä. Lisäksi pitäisi muistaa, että oppiminen on kontekstisidonnaista. Ihanko totta? Voi kuinka jännittävän tuore ajatus!

Oma medialukutaitoni rapistuu uuden median suhteen nopeasti, jos tekniikka pettää tai kiukuttelee. Lipposen artikkelin avulla kuitenkin ymmärsin, että osaaminen ei ole osallistumisen edellytys (2007, 55). Otan tästä onkeeni sen, että yksi tapa oppia medialukutaitoa on osallistuminen. Tämä ajatus miellyttää minua yksinkertaisuudessaan. Tämä on syy siihen, miksi nykyisin lapset ovat vanhempiaan parempia käyttämään mediaa: he ovat tekemisissä sen kanssa enemmän ja kasvavat kiinni mediayhteiskuntaan. Tämä on ehkä myös syy siihen, etten enää arastele käyttää videokameraa toisin kuin arastelin muutama kuukausi sitten. Arastelu tosin johtui osin siitä, että muiden vehkeisiin kajoaminen ei ole minusta mukavaa. Joka tapauksessa mediataitoni ovat tällä saralla kehittyneet ihan vain nyrkkeilyotteluita kuvaamalla.

Jos medialukutaito halutaan määritellä asiantuntijoiden taidoksi, pitäisi lopettaa puheet siitä, että kriittisen medialukutaidon saavuttamisen tulee olla yksi perusopetuksen tavoitteista. Eikö riittävän medialukutaidon pitäisi olla sellaista, että tavallinen kansalainen pystyy selviytymään nyky-yhteiskunnassa ja ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Eikö se riitä, että osaa naapurin kanssa pihassa päivitellä jotakin Aamulehden isoa uutista? Voisi jopa väittää, että liian kovien tavoitteiden asettaminen unohtaa oppilaslähtöisyyden, vaikka se on nykyisissä opetussuunnitelmissa yksi tärkeä lähtökohta. Tekstejä kaikkialla, vaaroja Internetissä, draamaa siellä, etiikkaa täällä, ja kaikki pitäisi hallita tai käy kalpaten! Se ei riitä, että osaa ilmaista itseään ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa puhumalla ja kirjoittamalla hyvää yleiskieltä ja tulkita erilaisia tekstejä niin, että ymmärtää niiden keskeisen sanoman ja tietää suunnilleen, kenen näkökulmasta on kyse.

Tiedostaminen on toisinaan hyvin väsyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että voisin olla medialukutaidoiltani paljon parempi, jos vain viitsisin. Pitääkö aina tulkita kriittisesti? Pitääkö aina kysyä, kuka nyt puhuu ja kuka tämänkin maksaa? (Harjunen 2006, 140.) Entäs jos ei jaksa nyt juuri kiinnostaa? Putoanko jotenkin yhteiskunnan ulkopuolelle? Täytyy kai tarkistaa, mikä se riittävän tai hyvän osaamisen taso taas olikaan.

Perinteisten tekstien suhteen analyysitaitoni ovat luultavasti aika hyvät, olenhan koettanut opiskella kirjallisuudentutkimusta jo vuosia ja pakertanut sellaisen pikkuisen yhteiskuntakriittisen gradunkin kokoon. Minusta on aidosti mielenkiintoista tutkia teksteistä sitä, kuinka ne on rakennettu. Olen joskus saanut opetusta myös elokuvanteosta, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että saatan hoksata elokuvista joskus jotain herkullisia kerrontaan liittyviä pikkuseikkoja. Mainosten kieli on usein naurettavan läpinäkyvää. Silti medialukutaidosta penääminen alkaa jo suivia tai jopa hieman ahdistaa. Pitäkää tunkkinne! En osaa kuitenkaan riittävän hyvin. Mää en ala.

LÄHTEET:

Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.

Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.