Mediakasvatuksen kurssin osalta blogini alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. Kirjoittaminen oli hauskaa silloin, kun muita kiireitä ei vielä pahemmin ollut. Nyt niitä on. Olisin halunnut olla analyyttisempi ja terävämpi, mutta blogissani olen tyytynyt lähinnä kiukuttelemaan ja jaarittelemaan Big Brotherista. Voi olla, että Moodle-keskusteluihin osallistuminen olisi loppujen lopuksi ollut minulle luontevampi tapa suorittaa osa kurssista. Itse kaipaan nimenomaan keskustelua, ja blogeissa moista ei oikein ole syntynyt. Asiaa on vaikeuttanut se, että ilman google-tiliä tai vastaavaa niitä blogeja ei pääse edes kommentoimaan. Jopa Facebook-sivuillani on ollut enemmän keskustelua median ilmiöistä kuin blogin kommenteissa. Menkää itseenne, kurssilaiset! Minäkin menen. Ihan kohta.
Ajatus jonkinlaisesta mediablogista saattaa jäädä mieleen kummittelemaan. Kuten sanottua, minulla ei ole juurikaan mielipiteitä ja kirjoittajana olen keskinkertainen, mutta tiedän, että halutessani – ja innostuessani – saattaisin pystyä parempaankin. Jotta moiselle bloggailulle riittäisi kiinnostusta, osoitetta pitäisi jakaa tutuille muutenkin kuin Facebook-kommenttien sivuhuomautuksena ja täten varmistaa, että yleisöäkin olisi. Se, että pauhaan kotona raivon vallassa siitä, kuinka joku on sanonut televisiossa taas jotain tyhmää, mainos ahdistaa tai kuva ottaa päähän, ei tosin vielä tee minusta kovinkaan hyvää kirjoittajaa. Ehkä olen myös sen verran vanhan liiton naisia, että tarvitsisin teksteille jonkun perinteisemmän kanavan. Se taas vaatisi aloitteellisuutta. En minä nyt semmoista jaksa.
Entä sitten se varsinainen mediakasvatus? Kurssi osui kohdallani oivalliseen ajankohtaan: samaan syksyyn, jona aloin tehdä opettajan pedagogisia. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille jos kelle tällaisesta kurssista on hyötyä. Toisaalta se aiheuttaa tietynlaista ahdinkoa. Minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia perustella, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelu kielioppeineen päivineen on tärkeätä. Hankaluus alkaa siinä vaiheessa, kun ruvetaan pohtimaan, minkä kaiken opetus kuuluu äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille. Tälleen ihan maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että mitä laajempi on tekstikäsitys, sen enemmän vaaditaan tunteja kriittisen medialukutaidon eli juurikin niiden kaikenmaailman tekstien lukemisen opettamiseen. Mutta kun ei niitä tunteja niin vain mistään oteta.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että joillain oppilailla on vaikeuksia ihan tavallisen kirjoitustaidon kanssa. Maahanmuuttajillekin pitäisi jonkun opettaa suomen kieltä. Jotkut ovat ehtineet peruskoulun viimeiselle luokalle ilman, että ovat koskaan lukeneet yhtäkään oikeata kirjaa. Tulkaa tänne sitten huutelemaan, että hei, tuo Prisman mainos tuolla ojanpientareella on mediateksti, olethan kertonut koulussa, kuinka sitä luetaan. Muuten ei tule oppilaista kunnon kansalaisia. Ja vielä: jos etiikka ja draama halutaan todellakin uusiksi oppiaineiksi, perinteiselle äidinkielenopetukselle jää entistä vähemmän aikaa. Vastustan! Syvästi!
LÄHDE: http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/perusoppiaineet_jaamassa_tuntijakouudistuksen_jalkoihin_2004049.html
tiistai 19. lokakuuta 2010
Sammakko sai tartunnan
Tykkään sanomalehdistä nolostuttavan paljon. Kuulun tismalleen siihen sanomalehtiä lukevien joukkoon, josta Mari Hankala ja Pirjo Linnakylä kirjoittavat artikkelissaan Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi (2007, 89). Minun elämäntapani ei ole normaalin kaltaiseni nuoren aikuisen tavoin liikkuva tai levoton. Olen ehta maalaisjuntti ja sellaisena aion pysyäkin. Liikun pikku kaupungista vain Nekalaan, syvälle Hämeen maaseudulle tai keskelle lounaisen Suomen sokerijuurikaspeltoja. Joskus käyn yliopistolla. Olen elänyt liki viisi vuotta ilman televisiota, mutta ilman sanomalehteä vain muutaman kuukauden. Jossain vaiheessa minulle tuli niitä kaksikin. Sillä pääsi kivasti pätemään.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
maanantai 18. lokakuuta 2010
BB-talo, näytä perse!
Kirjoitin taannoin blogiini Big Brother -televisio-ohjelmasta. Olen ollut kovasti sitä mieltä, että Big Brother on mielenkiintoinen ilmiö, varsinkin, jos vaivautuu hieman miettimään, mitä kaikkea ohjelman taustalla on. Lisäksi BB-henkilöiden välisten suhteiden tarkkailu on hienoa hommaa. Tai siis se oli. Mutta tämän vuoden Big Brotherissa jokin on mennyt pieleen.
Periaatteessa tänä vuonna homma, siis tämä BB-homma, on toiminut ihan samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Koetetaan saada suljettuun tilaan merkillisiä tyyppejä, kylvää heidän välilleen kaunoja ja kilpailua rasittavilla tehtävillä ja lietsoa siveetöntä toimintaa esimerkiksi viinaksien avulla. Koetetaan saada mahdollisimman moni äänestämään mahdollisimman vimmatusti eikä siksi näytetä niitä todellisia äänestyslukuja ennen kuin lopuksi, vaan puhutaan epämääräisesti ”muutamien prosenttiyksiköiden eroista”.
Tänä vuonna jokin mättää ja pahasti, sillä edes minun mielestäni Big Brotherissa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Sen verran olen jaksanut sitä katsoa, että olen nähnyt ihmisten pahimmat kilahtamiset ja simahtamiset. Onhan se ihan hupaisaa. Lisäksi vahtaan lähetyksiä toisinaan pelkkänä tarkoituksenani selvittää, kuka sponsoreista on minkäkin viikkotehtävän tai muun vastaavan toiminnan taustalla.
BB-talon ongelma on tänä vuonna ollut se, että asukkaissa on yksinkertaisesti jotain vikaa. He ovat liian laimeita. Osa heistä on poistettu sääntörikkomuksen vuoksi talosta, osa on lähtenyt vapaaehtoisesti. Porukka on liian rikkonainen, sillä niin sanottuja alkuperäisiä asukkaita on liian vähän ja uutta porukkaa lappaa taloon jatkuvasti, eikä se oikein noudata BB-kilpailun alkuperäistä ajatusta.
Yritystä ei ole puuttunut. Mukana on tänäkin vuonna homoseksuaaleja. Talossa oli tovin aikaa maahanmuuttaja. Oli yksi vähän muita vanhempi rääväsuinen akka ja sitten on vielä oikein semmoinen Hunks-tanssija, valitettavasti varattu. Vajaa viikko sitten taloon saatiin yksi likka, joka olisi ollut valmis ns. jörspäytystouhuihin. Sitten tapahtui tuotannolle sellainen ikävä juttu, että jörspäyttäjäksi sovelias mies jouduttiin vakavan sääntörikkomuksen vuoksi poistamaan talosta. Nyt ei auta kuin toivoa, että BB-Inkalle vielä sen verran keitto maistuu, että jonkun muunkin kuin Hannun pippeli kelpaa. Pahalta näyttää.
Luulen, että yksi ongelmallinen asia on myös kilpailijoiden oma tietoisuus siitä, mikä myy. Kun taloon tullaan sillä asenteella, että muistetaan moneen kertaan sanoa ”mää olen pelimies” tai ”mää olen piiseksuaali”, on ihan varmasti ajateltu huolella, että tällaiselta tyypiltä voi jotain ”toimintaa” odottaakin. Eräänä vuonna muistan taloon päässeen naisen sanovan haastattelussa, että ”mä oon tosi seksuaalinen tyyppi”. (No, tämä seksuaalinen tyyppi huomasi talossa olevansa raskaana ja häipyi sitten viettämään normaalia perheoloa vähän rassukkamaisen ukkonsa kanssa. Onnea heille!) Viime vuoden Big Brotherissa taas paneskeltiin jo niin avoimesti, että koko touhusta lähti hohto.
Jokainen meistä tietää, kuinka rasittavia ovat ihmiset, joilla on suuret puheet mutta tekoja vähän. Jonkin aikaa tyypin juttuja seurattuaan tulee huomanneeksi, että ei tuolla ole mitään annettavaa, sehän vain puhuu. Itse asiassa koko Big Brother on nyt vähän niin kuin sellainen tyyppi. Mainospuheista, äänestysvaatimuksista ja kaikesta jännän odotuksesta on tullut niin läpinäkyvää ja väkinäistä, että enää ei vain jaksa kiinnostaa. BB-talossa on tylsää, ja tylsyyttä on ikävystyttävää katsella.
Mikäli BB-tuotanto tahtoo säilyttää ohjelman mielenkiinnon, on jo mentävä pidemmälle. On luotava uudenlaista draamaa, paljon koukuttavampaa. Persoonallisten pelimiesten ja tissijulkkisten voimalla ei enää kauan pidetä kiinnostusta yllä. Mitä seuraavaksi, BB-talo? Uskallatko näyttää vielä enemmän?
Periaatteessa tänä vuonna homma, siis tämä BB-homma, on toiminut ihan samalla tavalla kuin aiempinakin vuosina. Koetetaan saada suljettuun tilaan merkillisiä tyyppejä, kylvää heidän välilleen kaunoja ja kilpailua rasittavilla tehtävillä ja lietsoa siveetöntä toimintaa esimerkiksi viinaksien avulla. Koetetaan saada mahdollisimman moni äänestämään mahdollisimman vimmatusti eikä siksi näytetä niitä todellisia äänestyslukuja ennen kuin lopuksi, vaan puhutaan epämääräisesti ”muutamien prosenttiyksiköiden eroista”.
Tänä vuonna jokin mättää ja pahasti, sillä edes minun mielestäni Big Brotherissa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Sen verran olen jaksanut sitä katsoa, että olen nähnyt ihmisten pahimmat kilahtamiset ja simahtamiset. Onhan se ihan hupaisaa. Lisäksi vahtaan lähetyksiä toisinaan pelkkänä tarkoituksenani selvittää, kuka sponsoreista on minkäkin viikkotehtävän tai muun vastaavan toiminnan taustalla.
BB-talon ongelma on tänä vuonna ollut se, että asukkaissa on yksinkertaisesti jotain vikaa. He ovat liian laimeita. Osa heistä on poistettu sääntörikkomuksen vuoksi talosta, osa on lähtenyt vapaaehtoisesti. Porukka on liian rikkonainen, sillä niin sanottuja alkuperäisiä asukkaita on liian vähän ja uutta porukkaa lappaa taloon jatkuvasti, eikä se oikein noudata BB-kilpailun alkuperäistä ajatusta.
Yritystä ei ole puuttunut. Mukana on tänäkin vuonna homoseksuaaleja. Talossa oli tovin aikaa maahanmuuttaja. Oli yksi vähän muita vanhempi rääväsuinen akka ja sitten on vielä oikein semmoinen Hunks-tanssija, valitettavasti varattu. Vajaa viikko sitten taloon saatiin yksi likka, joka olisi ollut valmis ns. jörspäytystouhuihin. Sitten tapahtui tuotannolle sellainen ikävä juttu, että jörspäyttäjäksi sovelias mies jouduttiin vakavan sääntörikkomuksen vuoksi poistamaan talosta. Nyt ei auta kuin toivoa, että BB-Inkalle vielä sen verran keitto maistuu, että jonkun muunkin kuin Hannun pippeli kelpaa. Pahalta näyttää.
Luulen, että yksi ongelmallinen asia on myös kilpailijoiden oma tietoisuus siitä, mikä myy. Kun taloon tullaan sillä asenteella, että muistetaan moneen kertaan sanoa ”mää olen pelimies” tai ”mää olen piiseksuaali”, on ihan varmasti ajateltu huolella, että tällaiselta tyypiltä voi jotain ”toimintaa” odottaakin. Eräänä vuonna muistan taloon päässeen naisen sanovan haastattelussa, että ”mä oon tosi seksuaalinen tyyppi”. (No, tämä seksuaalinen tyyppi huomasi talossa olevansa raskaana ja häipyi sitten viettämään normaalia perheoloa vähän rassukkamaisen ukkonsa kanssa. Onnea heille!) Viime vuoden Big Brotherissa taas paneskeltiin jo niin avoimesti, että koko touhusta lähti hohto.
Jokainen meistä tietää, kuinka rasittavia ovat ihmiset, joilla on suuret puheet mutta tekoja vähän. Jonkin aikaa tyypin juttuja seurattuaan tulee huomanneeksi, että ei tuolla ole mitään annettavaa, sehän vain puhuu. Itse asiassa koko Big Brother on nyt vähän niin kuin sellainen tyyppi. Mainospuheista, äänestysvaatimuksista ja kaikesta jännän odotuksesta on tullut niin läpinäkyvää ja väkinäistä, että enää ei vain jaksa kiinnostaa. BB-talossa on tylsää, ja tylsyyttä on ikävystyttävää katsella.
Mikäli BB-tuotanto tahtoo säilyttää ohjelman mielenkiinnon, on jo mentävä pidemmälle. On luotava uudenlaista draamaa, paljon koukuttavampaa. Persoonallisten pelimiesten ja tissijulkkisten voimalla ei enää kauan pidetä kiinnostusta yllä. Mitä seuraavaksi, BB-talo? Uskallatko näyttää vielä enemmän?
perjantai 15. lokakuuta 2010
Kamera kuvasi roihun
Kuvia, tekstejä, kuvia, tekstejä, kuvia, tekstejä! En oikein tahtoisi edes kirjoittaa mitään kuvista, kun tuntuu, että ainoa, mitä niistä voi sanoa, on että ”kylläpäs niitä kuvia on paljon joka paikassa ja onpa jännä kuinka niistä aina on jotain rajattu pois”. Nämä alkavat olla jo kokolailla latteita itsestäänselvyyksiä. Yhdessä Pressiklubin jaksossa oli muuten taannoin mainio kuvan ja sanan liittoa ynnä kuvan merkitystä käsittelevä pieni juttu. Esimerkkinä oli kolme erilaista kuvaa Venäjän metsäpaloista: pieni roihu, keskikokoinen roihu ja hallitsematon roihu. Yksinkertaista, mutta nokkelaa. Kuvalla - ja kuvakulmalla - todellakin on väliä.
Olen itse harrastavinani valokuvausta joskus harvoin, kun sille aikaa liikenee. Muinoin järjestimme pari valokuvanäyttelyäkin ystäväni kanssa. Pidän kuvien katselusta ja arvostan taitavia valokuvaajia. En minä silti kuvista mitään ymmärrä, ja luvattoman vähän tajuan mitään kuvankäsittelyohjelmista tai kameran tekniikasta. Harmittaa vain, että jos olen ottanut onnistuneita valokuvia, ihmiset kehuvat kameraani, eivät minua. Kun ei heidän kamerallaan nähkääs saa niin komeita kuvia! Vaahteranlehtikin on keltaisempi, kun sen kuvaajan kamera on taskukokoista hieman isompi. Kamerako ne kuvat otti tai se hieno objektiivi? Jumaliste!
Sitten kun minä isona opetan lapsukaisille kuvanlukua, muistan aina sanoa, että valokuvakin on aina jonkun näkemys. Se on vähintäänkin valikoinnin tulos, usein myös harkittu ja joskus jopa käsitelty teos.
Olen itse harrastavinani valokuvausta joskus harvoin, kun sille aikaa liikenee. Muinoin järjestimme pari valokuvanäyttelyäkin ystäväni kanssa. Pidän kuvien katselusta ja arvostan taitavia valokuvaajia. En minä silti kuvista mitään ymmärrä, ja luvattoman vähän tajuan mitään kuvankäsittelyohjelmista tai kameran tekniikasta. Harmittaa vain, että jos olen ottanut onnistuneita valokuvia, ihmiset kehuvat kameraani, eivät minua. Kun ei heidän kamerallaan nähkääs saa niin komeita kuvia! Vaahteranlehtikin on keltaisempi, kun sen kuvaajan kamera on taskukokoista hieman isompi. Kamerako ne kuvat otti tai se hieno objektiivi? Jumaliste!
Sitten kun minä isona opetan lapsukaisille kuvanlukua, muistan aina sanoa, että valokuvakin on aina jonkun näkemys. Se on vähintäänkin valikoinnin tulos, usein myös harkittu ja joskus jopa käsitelty teos.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Metsänpoika tahdon olla
Mediapaastoaminen on minulle – ja varmaan kaikille muillekin – jokseenkin helppoa normaalin arjen ulkopuolella. Makoisimman mediapaastokokemuksen olen saanut patikoidessa. Vaeltaessa elämä on yksinkertaista. Ei tarvitse kuin syödä, kävellä ja nukkua. Ennen muinoin kesämökillä oleminenkin oli tällaista. Nyt olen pannut merkille, että pelikoneet ja nettiyhteydet ovat usein mukana mökeilläkin. Tätä vastustan, ainakin juuri nyt, koska olen katkera siitä, etten ole päässyt mökkeilemään koko kesänä.
Aivan hiljattain olen saanut mediapaastota ulkomailla. Kilpaurheiluharrastus on mahdollistanut sen, että olen saanut viettää vieraassa kieliympäristössä säännönmukaista elämää, johon media ei kuulu millään tavalla. Ei tarvitse kuin syödä, treenata tai kilpailla ja nukkua. Näillä reissuilla mediapaaston kanssa on toisaalta kyllä vähän niin ja näin. Täysin piiloon ei pääse. Puhelimeen saattaa tulla tekstiviesti, ja joskus tulee kuljettua mainoskyltin ohitse. Onkohan se mediankäyttöä, jos katsoo mainosta, jonka kielestä ei ymmärrä sanaakaan? Entä jos puolivahingossa sattuu itse päätymään paikallisen sanomalehden sivuille?
Huomattavasti mutkikkaampaa on irrottaa ote mediasta kotioloissa ja tavallisen arjen tiimellyksessä. Netistä voisi pysyä poissa, ja televisiota ei muutenkaan tule katseltua joka päivä, mutta silti tuntuu siltä, että media on kaikessa mukana. Ennen mediapaastoa täytyisi varmistaa, että laskut on maksettu ja kirjaston kirjat haettu tai palautettu. Luentoja olisi paras olla olematta ja läksyt pitäisi ehdottomasti olla tehtynä. Sanomalehti pitäisi muistaa olla hakematta laatikosta. Ehkä olisi tarpeellista olla yksin kotona. Tai ehkä olisi pakollista olla yksin keskellä metsää. Totta puhuen ajatus mediapaastosta ei ahdista yhtään, se houkuttaa. Luulen, että ilman mediaa nukkuisinkin paremmin.
Viikonloppuna voisin ehkä yrittää lakkoilla, mutta toisaalta saatan ajaa yksin autolla muutaman sata kilometriä. Ilman musiikin tai radion kuuntelua se on ikävää hommaa. Voi olla myös mahdollista päästä pelaamaan SingStaria veljenlasten kanssa, ja se on melkeinpä ainoa videopeli, jota tykkään pelata. Joten jos vaikka jätettäisiin toiseen kertaan se paastoilu.
Aivan hiljattain olen saanut mediapaastota ulkomailla. Kilpaurheiluharrastus on mahdollistanut sen, että olen saanut viettää vieraassa kieliympäristössä säännönmukaista elämää, johon media ei kuulu millään tavalla. Ei tarvitse kuin syödä, treenata tai kilpailla ja nukkua. Näillä reissuilla mediapaaston kanssa on toisaalta kyllä vähän niin ja näin. Täysin piiloon ei pääse. Puhelimeen saattaa tulla tekstiviesti, ja joskus tulee kuljettua mainoskyltin ohitse. Onkohan se mediankäyttöä, jos katsoo mainosta, jonka kielestä ei ymmärrä sanaakaan? Entä jos puolivahingossa sattuu itse päätymään paikallisen sanomalehden sivuille?
Huomattavasti mutkikkaampaa on irrottaa ote mediasta kotioloissa ja tavallisen arjen tiimellyksessä. Netistä voisi pysyä poissa, ja televisiota ei muutenkaan tule katseltua joka päivä, mutta silti tuntuu siltä, että media on kaikessa mukana. Ennen mediapaastoa täytyisi varmistaa, että laskut on maksettu ja kirjaston kirjat haettu tai palautettu. Luentoja olisi paras olla olematta ja läksyt pitäisi ehdottomasti olla tehtynä. Sanomalehti pitäisi muistaa olla hakematta laatikosta. Ehkä olisi tarpeellista olla yksin kotona. Tai ehkä olisi pakollista olla yksin keskellä metsää. Totta puhuen ajatus mediapaastosta ei ahdista yhtään, se houkuttaa. Luulen, että ilman mediaa nukkuisinkin paremmin.
Viikonloppuna voisin ehkä yrittää lakkoilla, mutta toisaalta saatan ajaa yksin autolla muutaman sata kilometriä. Ilman musiikin tai radion kuuntelua se on ikävää hommaa. Voi olla myös mahdollista päästä pelaamaan SingStaria veljenlasten kanssa, ja se on melkeinpä ainoa videopeli, jota tykkään pelata. Joten jos vaikka jätettäisiin toiseen kertaan se paastoilu.
tiistai 28. syyskuuta 2010
Mää en ala. Pitäkää tunkkinne!
Muutaman viime viikon aikana olen kuullut juttuja medialukutaidosta uupumiseen asti. Vielä kolme viikkoa sitten minulla oli jonkinlainen mielipide siitä, mitä medialukutaito on. Nyt minulla ei enää ole mielipidettä, minulla on vain sekava kimppu väitteitä ja kauheasti vihaa kaikenlaista sanahelinää kohtaan. Ehkä tämä on osa jonkinlaista oppimis- tai kasvamisprosessia.
Lasse Lipponen käsittelee medialukutaitoa artikkelissaan Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Lipponen kirjoittaa paljon toiminnan ja välineiden kautta oppimisesta. Tietääkseni ”tekemällä oppimisesta” on puhuttu jo kauan ennen puhetta medialukutaidosta, mutta saatan olla väärässä. Lisäksi pitäisi muistaa, että oppiminen on kontekstisidonnaista. Ihanko totta? Voi kuinka jännittävän tuore ajatus!
Oma medialukutaitoni rapistuu uuden median suhteen nopeasti, jos tekniikka pettää tai kiukuttelee. Lipposen artikkelin avulla kuitenkin ymmärsin, että osaaminen ei ole osallistumisen edellytys (2007, 55). Otan tästä onkeeni sen, että yksi tapa oppia medialukutaitoa on osallistuminen. Tämä ajatus miellyttää minua yksinkertaisuudessaan. Tämä on syy siihen, miksi nykyisin lapset ovat vanhempiaan parempia käyttämään mediaa: he ovat tekemisissä sen kanssa enemmän ja kasvavat kiinni mediayhteiskuntaan. Tämä on ehkä myös syy siihen, etten enää arastele käyttää videokameraa toisin kuin arastelin muutama kuukausi sitten. Arastelu tosin johtui osin siitä, että muiden vehkeisiin kajoaminen ei ole minusta mukavaa. Joka tapauksessa mediataitoni ovat tällä saralla kehittyneet ihan vain nyrkkeilyotteluita kuvaamalla.
Jos medialukutaito halutaan määritellä asiantuntijoiden taidoksi, pitäisi lopettaa puheet siitä, että kriittisen medialukutaidon saavuttamisen tulee olla yksi perusopetuksen tavoitteista. Eikö riittävän medialukutaidon pitäisi olla sellaista, että tavallinen kansalainen pystyy selviytymään nyky-yhteiskunnassa ja ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Eikö se riitä, että osaa naapurin kanssa pihassa päivitellä jotakin Aamulehden isoa uutista? Voisi jopa väittää, että liian kovien tavoitteiden asettaminen unohtaa oppilaslähtöisyyden, vaikka se on nykyisissä opetussuunnitelmissa yksi tärkeä lähtökohta. Tekstejä kaikkialla, vaaroja Internetissä, draamaa siellä, etiikkaa täällä, ja kaikki pitäisi hallita tai käy kalpaten! Se ei riitä, että osaa ilmaista itseään ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa puhumalla ja kirjoittamalla hyvää yleiskieltä ja tulkita erilaisia tekstejä niin, että ymmärtää niiden keskeisen sanoman ja tietää suunnilleen, kenen näkökulmasta on kyse.
Tiedostaminen on toisinaan hyvin väsyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että voisin olla medialukutaidoiltani paljon parempi, jos vain viitsisin. Pitääkö aina tulkita kriittisesti? Pitääkö aina kysyä, kuka nyt puhuu ja kuka tämänkin maksaa? (Harjunen 2006, 140.) Entäs jos ei jaksa nyt juuri kiinnostaa? Putoanko jotenkin yhteiskunnan ulkopuolelle? Täytyy kai tarkistaa, mikä se riittävän tai hyvän osaamisen taso taas olikaan.
Perinteisten tekstien suhteen analyysitaitoni ovat luultavasti aika hyvät, olenhan koettanut opiskella kirjallisuudentutkimusta jo vuosia ja pakertanut sellaisen pikkuisen yhteiskuntakriittisen gradunkin kokoon. Minusta on aidosti mielenkiintoista tutkia teksteistä sitä, kuinka ne on rakennettu. Olen joskus saanut opetusta myös elokuvanteosta, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että saatan hoksata elokuvista joskus jotain herkullisia kerrontaan liittyviä pikkuseikkoja. Mainosten kieli on usein naurettavan läpinäkyvää. Silti medialukutaidosta penääminen alkaa jo suivia tai jopa hieman ahdistaa. Pitäkää tunkkinne! En osaa kuitenkaan riittävän hyvin. Mää en ala.
LÄHTEET:
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
Lasse Lipponen käsittelee medialukutaitoa artikkelissaan Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Lipponen kirjoittaa paljon toiminnan ja välineiden kautta oppimisesta. Tietääkseni ”tekemällä oppimisesta” on puhuttu jo kauan ennen puhetta medialukutaidosta, mutta saatan olla väärässä. Lisäksi pitäisi muistaa, että oppiminen on kontekstisidonnaista. Ihanko totta? Voi kuinka jännittävän tuore ajatus!
Oma medialukutaitoni rapistuu uuden median suhteen nopeasti, jos tekniikka pettää tai kiukuttelee. Lipposen artikkelin avulla kuitenkin ymmärsin, että osaaminen ei ole osallistumisen edellytys (2007, 55). Otan tästä onkeeni sen, että yksi tapa oppia medialukutaitoa on osallistuminen. Tämä ajatus miellyttää minua yksinkertaisuudessaan. Tämä on syy siihen, miksi nykyisin lapset ovat vanhempiaan parempia käyttämään mediaa: he ovat tekemisissä sen kanssa enemmän ja kasvavat kiinni mediayhteiskuntaan. Tämä on ehkä myös syy siihen, etten enää arastele käyttää videokameraa toisin kuin arastelin muutama kuukausi sitten. Arastelu tosin johtui osin siitä, että muiden vehkeisiin kajoaminen ei ole minusta mukavaa. Joka tapauksessa mediataitoni ovat tällä saralla kehittyneet ihan vain nyrkkeilyotteluita kuvaamalla.
Jos medialukutaito halutaan määritellä asiantuntijoiden taidoksi, pitäisi lopettaa puheet siitä, että kriittisen medialukutaidon saavuttamisen tulee olla yksi perusopetuksen tavoitteista. Eikö riittävän medialukutaidon pitäisi olla sellaista, että tavallinen kansalainen pystyy selviytymään nyky-yhteiskunnassa ja ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Eikö se riitä, että osaa naapurin kanssa pihassa päivitellä jotakin Aamulehden isoa uutista? Voisi jopa väittää, että liian kovien tavoitteiden asettaminen unohtaa oppilaslähtöisyyden, vaikka se on nykyisissä opetussuunnitelmissa yksi tärkeä lähtökohta. Tekstejä kaikkialla, vaaroja Internetissä, draamaa siellä, etiikkaa täällä, ja kaikki pitäisi hallita tai käy kalpaten! Se ei riitä, että osaa ilmaista itseään ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa puhumalla ja kirjoittamalla hyvää yleiskieltä ja tulkita erilaisia tekstejä niin, että ymmärtää niiden keskeisen sanoman ja tietää suunnilleen, kenen näkökulmasta on kyse.
Tiedostaminen on toisinaan hyvin väsyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että voisin olla medialukutaidoiltani paljon parempi, jos vain viitsisin. Pitääkö aina tulkita kriittisesti? Pitääkö aina kysyä, kuka nyt puhuu ja kuka tämänkin maksaa? (Harjunen 2006, 140.) Entäs jos ei jaksa nyt juuri kiinnostaa? Putoanko jotenkin yhteiskunnan ulkopuolelle? Täytyy kai tarkistaa, mikä se riittävän tai hyvän osaamisen taso taas olikaan.
Perinteisten tekstien suhteen analyysitaitoni ovat luultavasti aika hyvät, olenhan koettanut opiskella kirjallisuudentutkimusta jo vuosia ja pakertanut sellaisen pikkuisen yhteiskuntakriittisen gradunkin kokoon. Minusta on aidosti mielenkiintoista tutkia teksteistä sitä, kuinka ne on rakennettu. Olen joskus saanut opetusta myös elokuvanteosta, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että saatan hoksata elokuvista joskus jotain herkullisia kerrontaan liittyviä pikkuseikkoja. Mainosten kieli on usein naurettavan läpinäkyvää. Silti medialukutaidosta penääminen alkaa jo suivia tai jopa hieman ahdistaa. Pitäkää tunkkinne! En osaa kuitenkaan riittävän hyvin. Mää en ala.
LÄHTEET:
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Minulla ei ole ystäviä
Kaikki uusi aiheuttaa ihmispolossa huolta. Tämä seikka lienee tullut todetuksi lukuisissa yhteyksissä lukemattomia kertoja. Kyllähän me nyt osaamme helpottuneina nauraa kuullessamme, kuinka suurta murhetta ja huolta joku väsynyt rokkenrolli joskus on aiheuttanut. On siis tärkeätä muistaa, ettei median vahvistunut läsnäolo lasten ja nuorten maailmassa itsessään ole Saatanasta tai muutenkaan vaarallista, eikä esimerkiksi kielen muuttuminen merkitse sitä, että kielenkäyttö välttämättä olisi heti rapautumassa ja pilalla. Maailma muuttuu, Eskoseni, ja muuta vastaavaa. Helsingin Sanomien mielipidepalstan kirjoituksessakin kysellään, että missä ne pelien viettelemät lapset ovatkaan (HS, 25.7.2007). Minäkään en ole nähnyt kuin yhden! Olen hänen kanssaan naimisissa.
Lapsen-perkeleet ovat aina osanneet olla toisilleen julmia. Ennen he olivat sellaisia kylänraitilla ja koulun käytävillä, nyt he ovat sellaisia Internetissä. Se, että kiusaamista on aina ollut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nettikiusaaminen olisi huolestuttava ilmiö. Minua huolestuttaa se, että nettikiusaamiseen on kenties vielä vaikeampaa puuttua kuin niin sanotusti perinteiseen kiusaamiseen. Se on kasvottomampaa mutta samalla julkisempaa, ja se voi aiheuttaa suurta hupia suurelle määrälle ihmisiä, jotka eivät koskaan oikeasti ja omin silmin näe, kuinka kiusattu kärsii (http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml). Opetussuunnitelmien puheet sosiaalistumisesta ja vuorovaikutustaidoista tuntuvat tässä yhteydessä jotenkin tyhjiltä. Tästä aiheesta kirjoittaa muuten mainiosti ja hyvin ytimekkäästi Pause-nappi –bloggaaja Jussi. LOL!
On minulla muitakin huolia. Minulla ei esimerkiksi ole juurikaan kavereita muualla kuin Facebookissa, mutta en ajatellut nyt avautua siitä.
Pienten ja vähän isompienkin lasten mediakasvatuksen olennaisimpia tavoitteita on luoda pohjaa kriittiselle medialukutaidolle (Niinistö & Ruhala, 2007). Tavoite on hieno. ”Lapsen mediatodellisuuden huomioiva ja lasta kuunteleva ja osallistava mediakasvatus on mahdollisuus, ei uhka lapsuudelle”, kirjoittavat Niinistö ja Ruhala artikkelissaan Pienten lasten mediakasvatus. Lasten kohdalla kriittisyys merkitsee kyselevää ja uteliasta suhtautumista mediateksteihin.
Tavoite on hieno, mutta minä olen maalta kotoisin. Minä olen käynyt koulua, jonka liikuntasali oli niin pieni, että koripallossa ei pystynyt heittämään kolmen pisteen heittoja ellei mennyt ikkunasta ulos. Vastikään luin lehtijutun helsinkiläisestä koulusta, jossa jokaisella oppilaalla oli oma kannettava (SK, 10.9.2010). Mediakasvatuksen ihanteet ovat tosi ihQui, mutta kuinka ihanteet ja tavoitteet voidaan saavuttaa samalla tavoin eri kouluissa, eri kunnissa ja eri päiväkodeissa? Eri perheilläkin on täysin erilaiset resurssit mediakasvattamiseen. Tuttavani lapsi kertoi minulle juuri käyneensä päiväkotiryhmän kanssa elokuvissa. Kävimme pitkän keskustelun erilaisista lastenelokuvista. Tällä viisivuotiaalla oli hyvin perustellut mielipiteet Shrek-leffoista. Hän suositteli minulle Hain tarinaa. Toisen tuttavani jälkikasvua edustava kymmenvuotias ei ole koskaan käynyt elokuvateatterissa. Hän on joskus kuullut, että heidän kotikoneeltaan pääsee Internet-nimiseen juttuun. On melkoinen haaste kasvattaa samanlaiset medialukutaidot hallitsevia ipanoita, kun lähtökohdat vaihtelevat näinkin paljon. Vielä voisi heittää ilmoille yhden ärsyttävän kysymyksen: kuka maksaa mediakasvatuksen?
Mediakasvatus olisi tärkeätä sulauttaa luonnolliseksi osaksi muuta kasvatusta. Yhteistoiminnallisuus ja vuorovaikutus ovat varhaisen mediakasvatuksen avainsanoja, jotka eivät saisi jäädä vain sanoiksi tai harvojen ja valittujen etuoikeudeksi. Myös vastuun tulisi jakautua tasaisesti kaikkien kasvattajien ja useiden eri alojen opettajien harteille. Kotiväkikin pitäisi saada pysymään kärryillä. Isien ja äitien tulisi niin ikään ymmärtää, että vaikka media on lapsen arjessa läsnä, sen olisi oltava läsnä myös kasvatuksessa ja mukana opetus- ja kasvatussuunnitelmien perusteissa (vrt. Niinistö & Ruhala, 123; Harjunen 2006, 133).
Epätasa-arvoa ja eriarvoisuutta meillä on varmaankin maailmassa jo ihan riittämiin, ja minä olen sen verran pessimisti, etten usko niiden minnekään katoavan. Toivoa silti voi, että mediakasvatus ja medialukutaidon opettaminen jakautuisivat tasaisesti ja vieläpä otolliseen maaperään.
LÄHTEET
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Niinistö, Hanna & Ruhala, Anu 2007. Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
SK = Penttilä, Pauliina. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
HS = Pohjola, Kirsi & Jokinen, Kimmo. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007
http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml
http://pause-nappi.blogspot.com/
Lapsen-perkeleet ovat aina osanneet olla toisilleen julmia. Ennen he olivat sellaisia kylänraitilla ja koulun käytävillä, nyt he ovat sellaisia Internetissä. Se, että kiusaamista on aina ollut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nettikiusaaminen olisi huolestuttava ilmiö. Minua huolestuttaa se, että nettikiusaamiseen on kenties vielä vaikeampaa puuttua kuin niin sanotusti perinteiseen kiusaamiseen. Se on kasvottomampaa mutta samalla julkisempaa, ja se voi aiheuttaa suurta hupia suurelle määrälle ihmisiä, jotka eivät koskaan oikeasti ja omin silmin näe, kuinka kiusattu kärsii (http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml). Opetussuunnitelmien puheet sosiaalistumisesta ja vuorovaikutustaidoista tuntuvat tässä yhteydessä jotenkin tyhjiltä. Tästä aiheesta kirjoittaa muuten mainiosti ja hyvin ytimekkäästi Pause-nappi –bloggaaja Jussi. LOL!
On minulla muitakin huolia. Minulla ei esimerkiksi ole juurikaan kavereita muualla kuin Facebookissa, mutta en ajatellut nyt avautua siitä.
Pienten ja vähän isompienkin lasten mediakasvatuksen olennaisimpia tavoitteita on luoda pohjaa kriittiselle medialukutaidolle (Niinistö & Ruhala, 2007). Tavoite on hieno. ”Lapsen mediatodellisuuden huomioiva ja lasta kuunteleva ja osallistava mediakasvatus on mahdollisuus, ei uhka lapsuudelle”, kirjoittavat Niinistö ja Ruhala artikkelissaan Pienten lasten mediakasvatus. Lasten kohdalla kriittisyys merkitsee kyselevää ja uteliasta suhtautumista mediateksteihin.
Tavoite on hieno, mutta minä olen maalta kotoisin. Minä olen käynyt koulua, jonka liikuntasali oli niin pieni, että koripallossa ei pystynyt heittämään kolmen pisteen heittoja ellei mennyt ikkunasta ulos. Vastikään luin lehtijutun helsinkiläisestä koulusta, jossa jokaisella oppilaalla oli oma kannettava (SK, 10.9.2010). Mediakasvatuksen ihanteet ovat tosi ihQui, mutta kuinka ihanteet ja tavoitteet voidaan saavuttaa samalla tavoin eri kouluissa, eri kunnissa ja eri päiväkodeissa? Eri perheilläkin on täysin erilaiset resurssit mediakasvattamiseen. Tuttavani lapsi kertoi minulle juuri käyneensä päiväkotiryhmän kanssa elokuvissa. Kävimme pitkän keskustelun erilaisista lastenelokuvista. Tällä viisivuotiaalla oli hyvin perustellut mielipiteet Shrek-leffoista. Hän suositteli minulle Hain tarinaa. Toisen tuttavani jälkikasvua edustava kymmenvuotias ei ole koskaan käynyt elokuvateatterissa. Hän on joskus kuullut, että heidän kotikoneeltaan pääsee Internet-nimiseen juttuun. On melkoinen haaste kasvattaa samanlaiset medialukutaidot hallitsevia ipanoita, kun lähtökohdat vaihtelevat näinkin paljon. Vielä voisi heittää ilmoille yhden ärsyttävän kysymyksen: kuka maksaa mediakasvatuksen?
Mediakasvatus olisi tärkeätä sulauttaa luonnolliseksi osaksi muuta kasvatusta. Yhteistoiminnallisuus ja vuorovaikutus ovat varhaisen mediakasvatuksen avainsanoja, jotka eivät saisi jäädä vain sanoiksi tai harvojen ja valittujen etuoikeudeksi. Myös vastuun tulisi jakautua tasaisesti kaikkien kasvattajien ja useiden eri alojen opettajien harteille. Kotiväkikin pitäisi saada pysymään kärryillä. Isien ja äitien tulisi niin ikään ymmärtää, että vaikka media on lapsen arjessa läsnä, sen olisi oltava läsnä myös kasvatuksessa ja mukana opetus- ja kasvatussuunnitelmien perusteissa (vrt. Niinistö & Ruhala, 123; Harjunen 2006, 133).
Epätasa-arvoa ja eriarvoisuutta meillä on varmaankin maailmassa jo ihan riittämiin, ja minä olen sen verran pessimisti, etten usko niiden minnekään katoavan. Toivoa silti voi, että mediakasvatus ja medialukutaidon opettaminen jakautuisivat tasaisesti ja vieläpä otolliseen maaperään.
LÄHTEET
Harjunen, Elina 2006. Mediatekstejä kokemaan ja tutkimaan. Teoksessa Kulmakivi. Luokanopettajan äidinkieli ja kirjallisuus. Toim. Satu Grünthal ja Johanna Pentikäinen. Otava.
Niinistö, Hanna & Ruhala, Anu 2007. Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
SK = Penttilä, Pauliina. Koulu etsii verkkoa. Suomen Kuvalehti 10.9.2010
HS = Pohjola, Kirsi & Jokinen, Kimmo. Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007
http://www.iltalehti.fi/digi/2010092112386413_du.shtml
http://pause-nappi.blogspot.com/
Tilaa:
Kommentit (Atom)