Tykkään sanomalehdistä nolostuttavan paljon. Kuulun tismalleen siihen sanomalehtiä lukevien joukkoon, josta Mari Hankala ja Pirjo Linnakylä kirjoittavat artikkelissaan Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi (2007, 89). Minun elämäntapani ei ole normaalin kaltaiseni nuoren aikuisen tavoin liikkuva tai levoton. Olen ehta maalaisjuntti ja sellaisena aion pysyäkin. Liikun pikku kaupungista vain Nekalaan, syvälle Hämeen maaseudulle tai keskelle lounaisen Suomen sokerijuurikaspeltoja. Joskus käyn yliopistolla. Olen elänyt liki viisi vuotta ilman televisiota, mutta ilman sanomalehteä vain muutaman kuukauden. Jossain vaiheessa minulle tuli niitä kaksikin. Sillä pääsi kivasti pätemään.
Ehkä sain tartunnan jo kotoa. Olen kuullut juttua, että vauvana pötköttelin sanomalehteä lukevan isän sylissä ja näytin sammakolta. Hankala ja Linnakylä kirjoittavatkin artikkelissaan, että lehden lukeminen näyttää periytyvän usein lapsuudenkodista. Lapsena totuin siihen, että sanomalehden kuuluu tulla kotiin ja että niitä luettiin. Hämärästi muistelisin, että toisinaan lehtijutuista jopa keskusteltiin. Voi olla, että muistan väärin, koska me juntithan emme yleensä pahemmin keskustele.
Artikkelin perusteella olen muutenkin tyypillinen tapaus. Minäkin pidän lehden lukemista mukavana arkirutiinina. Maailman parhaita asioita on lukea rauhassa sanomalehteä vapaapäivän aamuna ja syödä voileipiä kahvin kanssa. Minun on myönnettävä, etten ehdi lukea sanomalehteä kunnolla läheskään päivittäin. Sitten kun lehteä luen, saatan kuulla pilkkaa: ”No minä luin tuon netistä jo eilen illalla.” Perkele! Minä en lukenut. Netistä lukeminen on ikävystyttävää ja kamalan vaikeata verrattuna sanomalehden rapisteluun. Kissakin pasteeraa mieluummin paperin päällä kuin näppäimistöllä.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että niin sanottu nuoriso lukee uutisia Internetistä, kunhan jostain lukisivat. Sanomalehden ja sen liitteiden kunnolla toimitetut jutut ovat kuitenkin minun juttuni. Minua kiehtoo sanomalehtien monipuolisuus. Olen tainnut aiemminkin mainita, että jopa ihan pikkuisen fanitan hyviä toimittajia. Kaiken lisäksi luen sanomalehteä usein sakset kädessä ja leikkaan talteen kivoja juttuja, joita en koskaan arkistoi järjestelmällisesti tai hyödynnä yhtään missään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kuulemma nimenomaan lukevat lehtiä sakset kädessä, joten olen vissiin sitten oikealla alalla.
Toivon, että sanomalehdet pysyvät osana koulujen mediakasvatusta siitäkin huolimatta, että niiden suosio on hitusen hiipumassa. Tässä kannattaisi hyödyntää juuri sanomalehtien monipuolisuutta: niistä voisi ajatella löytyvän jokaiselle jotakin. Verkkoversioiden avulla lehtien lähestyminen voi olla joillekin helpompaa. Ei sanomalehden hyödyntämisen opetuksessa tarvitse olla vanhanaikaista tai paikalleen pysähtynyttä; sekin voi kannustaa aktiivisuuteen.
Ennen muinoin Aamulehden kanssa ilmestyi lauantaisin Allakka-niminen liite, jossa oli nuorilla oma palsta. Nuorten Allakan avulla minä aloitin oman kirjoittajan urani. Kirjoitin tarkoituksella provosoivia juttuja lehteen ja olin tyytyväinen, kun sain julkaisupalkkioksi muutaman kympin. Harmillista, ettei moista palstaa enää ole. Ei ole moista liitettäkään. Perjantaisin ilmestyy Valo ja sunnuntaisin Asiat ja Ihmiset. Muistelisin, että johonkin uusista liitteistä - joko näihin tai johonkin aiempaan yritelmään - koetettiin saada joka toinen viikko ilmestyvää nuorten palstaa aikaiseksi, mutta se ei kaiketi ottanut tulta alleen. Ei, vaikka minun tekstini oli pistetty ensimmäiseksi keskustelun herättäjäksi!
Taannoin muistan miettineeni paljonkin sitä, miksei nuorille tarkoitettua palstaa enää ollut lehdessä. Nuorten Allakkaan kirjoittaminen oli helppoa. Oman tekstin näkeminen lehdessä tuntui kivalta, ja vielä hienompaa oli, jos tekstiin joku vastasi. Ehkä teinien söpöille runoille ja mielipiteille sitten vain löytyi joku parempi foorumi. Mikä? Missä? Älkää nyt vain väittäkö, että sanomalehtien nuorten palstat on korvannut joku Suomi24.fi.
LÄHTEET:
Hankala, Mari & Linnakylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen. Mediakasvatusseura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti