Mediakasvatuksen kurssin osalta blogini alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. Kirjoittaminen oli hauskaa silloin, kun muita kiireitä ei vielä pahemmin ollut. Nyt niitä on. Olisin halunnut olla analyyttisempi ja terävämpi, mutta blogissani olen tyytynyt lähinnä kiukuttelemaan ja jaarittelemaan Big Brotherista. Voi olla, että Moodle-keskusteluihin osallistuminen olisi loppujen lopuksi ollut minulle luontevampi tapa suorittaa osa kurssista. Itse kaipaan nimenomaan keskustelua, ja blogeissa moista ei oikein ole syntynyt. Asiaa on vaikeuttanut se, että ilman google-tiliä tai vastaavaa niitä blogeja ei pääse edes kommentoimaan. Jopa Facebook-sivuillani on ollut enemmän keskustelua median ilmiöistä kuin blogin kommenteissa. Menkää itseenne, kurssilaiset! Minäkin menen. Ihan kohta.
Ajatus jonkinlaisesta mediablogista saattaa jäädä mieleen kummittelemaan. Kuten sanottua, minulla ei ole juurikaan mielipiteitä ja kirjoittajana olen keskinkertainen, mutta tiedän, että halutessani – ja innostuessani – saattaisin pystyä parempaankin. Jotta moiselle bloggailulle riittäisi kiinnostusta, osoitetta pitäisi jakaa tutuille muutenkin kuin Facebook-kommenttien sivuhuomautuksena ja täten varmistaa, että yleisöäkin olisi. Se, että pauhaan kotona raivon vallassa siitä, kuinka joku on sanonut televisiossa taas jotain tyhmää, mainos ahdistaa tai kuva ottaa päähän, ei tosin vielä tee minusta kovinkaan hyvää kirjoittajaa. Ehkä olen myös sen verran vanhan liiton naisia, että tarvitsisin teksteille jonkun perinteisemmän kanavan. Se taas vaatisi aloitteellisuutta. En minä nyt semmoista jaksa.
Entä sitten se varsinainen mediakasvatus? Kurssi osui kohdallani oivalliseen ajankohtaan: samaan syksyyn, jona aloin tehdä opettajan pedagogisia. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille jos kelle tällaisesta kurssista on hyötyä. Toisaalta se aiheuttaa tietynlaista ahdinkoa. Minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia perustella, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelu kielioppeineen päivineen on tärkeätä. Hankaluus alkaa siinä vaiheessa, kun ruvetaan pohtimaan, minkä kaiken opetus kuuluu äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille. Tälleen ihan maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että mitä laajempi on tekstikäsitys, sen enemmän vaaditaan tunteja kriittisen medialukutaidon eli juurikin niiden kaikenmaailman tekstien lukemisen opettamiseen. Mutta kun ei niitä tunteja niin vain mistään oteta.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että joillain oppilailla on vaikeuksia ihan tavallisen kirjoitustaidon kanssa. Maahanmuuttajillekin pitäisi jonkun opettaa suomen kieltä. Jotkut ovat ehtineet peruskoulun viimeiselle luokalle ilman, että ovat koskaan lukeneet yhtäkään oikeata kirjaa. Tulkaa tänne sitten huutelemaan, että hei, tuo Prisman mainos tuolla ojanpientareella on mediateksti, olethan kertonut koulussa, kuinka sitä luetaan. Muuten ei tule oppilaista kunnon kansalaisia. Ja vielä: jos etiikka ja draama halutaan todellakin uusiksi oppiaineiksi, perinteiselle äidinkielenopetukselle jää entistä vähemmän aikaa. Vastustan! Syvästi!
LÄHDE: http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/perusoppiaineet_jaamassa_tuntijakouudistuksen_jalkoihin_2004049.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti