Olenko minä muka saanut mediakasvatusta? Kun kävin alakoulua, Internetistä ei kukaan tiennyt mitään. Opettajanhuoneessa ei ollut tietokonetta. Sanomalehtiä saatettiin vilkaista joskus, ja kuudella luokalla pienen maalaiskoulun oppilaat vietiin elokuviin oikein Tampereelle asti. Eräänä syksynä saimme lainata opettajan järjestelmäkameraa ja harjoitella kuvaamista. Parhaat otokset osallistuivat valokuvauskilpailuun. Sama opettaja organisoi luokkahuoneen takaseinälle mielipidepalstan, jonne saimme kirjoittaa tekstejä viikon mittaan.
Yläkoulussa rehtorimme opetti historiaa. Hän jaksoi aina hokea meille yhtä näemmä aika vahvasti mieleen jäänyttä seikkaa: ”Seuratkaa aikaanne!” Muistan, että yhden kurssin yhteydessä meidän piti kunkin vuorollaan tuoda maanantaina kouluun lehtileike, johon olimme valinneet edellisen viikon pääuutisen. Minä sain muuten tuoda ison etusivun kuvan Suomen jääkiekkojoukkueesta, joka juhli MM-kultaa. Yhteiskuntaopin opettaja – ja koulumme opinto-ohjaaja – oli puolestaan taitava keskustelujen herättäjä, joka uskalsi tuoda julki omia mielipiteitään ajankohtaisista ilmiöistä. Tekniikkaa en muista hyödynnetyn opetuksessa juuri lainkaan.
Peruskoulua kävin siihen aikaan, jolloin ilmaisutaidon kehittämisestä alettiin puhua opetussuunnitelmissa (Näkökulmia mediakasvatukseen 2007, 14). Kävin minäkin ilmaisutaidon kerhossa, ja olihan se opettajan kameran lainaaminenkin tietysti oman ilmaisun kehittämistä. Pyöräilykypäräni pääsi esiintymään videossa, jota isoveljeni oli tekemässä yläkoulussa. Jonkinlaista mediakasvatusta silloinkin siis harrastettiin, mutta rohkenen väittää, että varsinaista medianlukutaitoa ei liiemmin opetettu – tai sitten se tapahtui sen verran vaivihkaa, etten tullut huomanneeksi.
Uskon, että hyvin tärkeä osa medianlukutaidon oppimista on oppilaan oma tekeminen. Kun jonkun asian löytää tai keksii itse, se on helpommin sisäistettävissä kuin ulkopuolelta tullut kehotus. ”Ole kriittinen, tarkista lähteet” on varmasti kelpo ohje, mutta sitten sen vasta todenteolla ymmärtää, kun ihan itse hoksaa, että samasta asiasta kerrotaan eri lähteissä eri tavalla. Myös silloin, kun itse tuottaa jonkinlaisia viestejä, voi joutua merkittävään valintatilanteeseen. Tällaisissa kohdissa kasvattajan tulisi olla tarkkana. Joku voi vaikka oppia jotain.
Tulin miettineeksi sellaistakin asiaa kuin kodeissa tapahtuva mediakasvatus. Niin kuin muukin kasvatus, myös mediakasvatus kuuluu mielestäni myös muille kuin alan ammattilaisille. Melkein jokaisella lienee kokemuksia siitä, että vanhemmat ovat kieltäneet jonkun ohjelman katsomisen televisiosta. Omat vanhempani ovat kaikkea muuta kuin media-alan tai kasvatusalan ihmisiä, mutta olen mielestäni kotoa saanut aika hyvät pohjat mediankäytölle. Televisio-ohjelmista keskusteltiin yhdessä, ja sanomalehden lukeminen tuli tavaksi jo alakouluiässä, kun siihen sai kotoa mallin. Radiota kuunneltiin oikeastaan koko ajan, joten siihen yläkoulumme rehtorin vaatimukseen ajankohtaisten asioiden seuraamisesta tuli vastattua puolivahingossa. 2000-luvun vanhempien olisi jo osattava miettiä, miten säädellä lapsen Internetin-käyttöä. Nyt saatetaankin olla tilanteessa, jossa lapset ovat vanhempiaan tottuneempia tai monipuolisempia erilaisten viestinten käyttäjiä. Mediakasvattajana pitäisi kotioloissa osata olla sellaisenkin, joka ei ole itse saanut vastaavanlaisia oppeja.
Lukiosta muistan erään hienon medianlukutaitoani herätelleen kokemuksen. Tein tutkielmaa kirjailija Timo K. Mukasta, ja opettajan opastuksella sain haalituksi itselleni kelpo annoksen kyseisestä kirjailijasta kertovia lehtileikkeitä. Lisäksi tietysti luin Erno Paasilinnan Legenda jo eläessään -sarjaan kuuluvan elämäkerran Mukasta. Olin korviani myöten ihastunut Timo K. Mukkaan.
Timo K. Mukka kuoli alle kolmekymppisenä sydänkohtaukseen, ja elämänsä viimeiset vuodet hän oli jokseenkin heikossa kunnossa. Eräs ratkaiseva käänne Mukan terveydentilassa liittyi Hymy-lehden kirjoitukseen, jonka otsikko oli ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”. Muistan jostain lukeneeni, että kyseinen Hymy oli löytynyt Mukan kuolinvuoteen vierestä. (Paasilinna 1988, 211.)
Olin tapauksesta hyvin järkyttynyt ja suhteeni kaikkeen lehtikirjoitteluun muuttui viimeistään tämän tutkielmanteon myötä perin kriittiseksi. Tekstit eivät vain kuvaa maailmaa, ne muuttavat sitä! Ne voivat vaikka tappaa.
Lähteet
Näkökulmia mediakasvatukseen. 2007. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseura.
Paasilinna, Erno 1988. Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään. WSOY.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti