BB-Pertti, aikamme työläinen

Minä katson Big Brotheria. Katson sitä siksi, että se viihdyttää minua. Big Brother on erittäin mielenkiintoinen ohjelma. Sen nerokkuus jaksaa lumota kerta toisensa jälkeen. Tunnen silti ohjelmaa katsoessani olevani pahanteossa ja osallistuvani johonkin sellaiseen, mihin ei saisi osallistua. En silti aio yrittää väittää, että moiset tuntemukset olisivat vähentäneet haluani katsoa Big Brotheria tilaisuuden tullen. Kaipa omatunto vaikenee, kun oikein viihtyy.

Suomen Big Brotherin ensimmäinen tuotantokausi esitettiin televisiossa vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi Arto Salmisen viimeiseksi teokseksi jäänyt romaani Kalavale. Kansalliseepos (WSOY, 2005) Kalavaleessa kerrotaan tositelevisiosarjasta nimeltä Auschwitz. Big Brother puolestaan on tosi-TV -ohjelma, jossa 12–14 ihmistä suljetaan kolmeksi kuukaudeksi taloon, jossa kamerat tarkkailevat heitä vuorokauden ympäri. Katsojat äänestävät joka viikko yhden kilpailijan ulos talosta. Vuoden 2009 Big Brotherissa asukkaat oli jaettu ”slummiin” ja ”paratiisiin”, syksyllä 2008 esitetyssä Big Brotherissa kilpailijoista puolet oli viikon ajan hotellin asukkaita ja puolet heitä palvelevia hotellin työntekijöitä. Kalavaleen Auschwitz-sarjan ihmiset on jaettu vankeihin ja vartijoihin.

Salmisen teos on dystopia, utopian negatiivinen muunnelma, joka esittää tositelevision raakana kaupankäyntinä. Mitä julmemmin ihmisiä Auschwitz-ohjelmassa kohdellaan, sitä paremmin se myy, ja ”joka jaksossa joku huutaa tuskasta”. Katsojat saavat äänestää joka viikko yhden kilpailijan pois ja päättää, kenen rooli vaihtuu: kenestä tulee vanki, kenestä vartija. Poispotkituille annetaan läksiäisiksi sähkötuolissa muutaman milliampeerin isku. Sponsorina toimii Fortum.

Kalavaleessa ihmisistä tulee puhtaasti kauppatavaraa. Marxilaista puheenpartta mukaillen: Kalavaleessa omistava luokka haalii huonompiosaiset tuotantovälineikseen. Alempi luokka tekee työn, se esiintyy tositelevisiossa, se kärsii ja hikoilee. Tuotanto kerää katteet.

Inhoan monia Big Brotherin asukkaita. Siis niitä, jotka myöhemmin mediassa esiintyessään saavat etunimensä eteen liitteen BB. Kauden aloitusjakson jälkeen mietin tänäkin vuonna, miten on mahdollista, että tuollaisia ihmisiä on edes olemassa. Kilpailijoiden esittelyhän toimii Big Brotherissa nerokkaasti. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kauan kutakin BB-henkilöä on haastateltu, jotta hänestä on saatu aikaiseksi lyhyt esittelyvideo, joka tuo esiin kärjistykset ja ääripäät. Näin sitä draamaa luodaan.

Vaikka vihaan joitakin Isoveli-kilpailijoita, saatan toivoa, että heitä ei häädetä talosta. Riidanhaluisten idioottien ja kiimaisten ämmien touhuja on huomattavasti viihdyttävämpää seurata kuin rauhallisten ja sovittelevien ”tavallisten” tyyppien. Lisäksi ihmiset ovat ylipäänsäkin kiinnostavaa tarkkailtavaa: miten he puhuvat, kenestä he tykkäävät, miten he pukeutuvat ja millaisia kuppikuntia ihmisten välille syntyy ja miksi. BB-tyypitkin ovat tuotteita, tavaraa. Mitä äärimmäisempi, sen kiinnostavampi, mitä kiinnostavampi, sen myyvempi. Kalavaleessa Auschwitz-finaaliin selviävät ihana elovenatyttö ja arpinen vankilakundi.

Big Brotherissa koetetaan myös kaikin keinoin luoda jännitteitä ihmisten välille. Laitetaanpa kilpailijat kärsimään vilua, kateutta, tupakanhimoa, väsymystä ja nälkää! Tästä seuraa paljon kitkaa ja mitä suloisimpia niin kutsuttuja hajoamisia. Salmisen Kalavaleessa kilpailijoiden välinen perusjännite syntyy siitä, että toiset ovat vankeja ja toiset vartijoita. Tarkasti harkituilla kilpailijavalinnoilla päästään siihen tilanteeseen, että Auschwitzissa syntyy varmasti kipinöintiä, ja kilpailijan kituminen sähkötuolissakin on ”mahtavaa matskua”, psykodraamaa ja tragediaa (Kalavale, 218). Big Brotherin kaikkein kulunein mutta useimmiten hienosti toimiva keino on antaa kilpailijoille alkoholipitoisia juomia. En tosin luultavasti kuunaan käsitä, miksi kilpailijoiden täytyy alkaa kiljumaan niin vimmatusti, kun heille selviää, että kohta saa laittaa kukon huuleen.

Häätöäänestyksen seuraaminen on aina tuskallista, mutta syy ei ole se, että pelkäisin suosikkini – joka muuten tällä hetkellä on hervoton Nino – joutuvan ulos talosta. Muistelisin, että Suomen Big Brotherin ensimmäisillä tuotantokausilla äänestystilannetta ei koskaan näytetty kesken lähetyksen. Nythän niitä palkkeja näytetään harva se minuutti, ja juontaja muistaa kertoa, että se on nyt prosenttiyksiköiden sadasosista kiinni, kuka potkitaan pihalle talosta. Totta kai silloin pitää äänestää. Samalla tietysti kilahtaa taas muutama kolikko tuotantoyhtiön sponsoritarrojen värittämään kirstuun.

Tahtoisin päästä näkemään, millaiset rahoittajarakennelmat Big Brotherin tuotannon takaa todellisuudessa löytyvät. Mediakasvatuksen ensimmäisellä luennolla Timo Portimojärvi huomautti ohimennen, että rahoittajat pystyvät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, mistä BB-talon asukkaat keskustelevat. Selväksi on käynyt sekin, että esimerkiksi kierrätysaiheiset tehtävät ovat rahoittajien kanssa ideoituja. Kalavaleessa mainitaan toistuvasti, että sponsorin kanssa on sovittu, mistä otetaan tilaisuuden tullen lähikuvaa. Myös tiedotusvälineiden omistusrakenteisiin viitataan: tositelevision ihmismateriaali on oivallista materiaalia myös iltapäivälehdille.

Kun kanava Kalavaleessa hyväksyy sarjan ohjelmistoonsa, käy samalla niin, että koko konserni hyväksyy yksittäisen ihmisen kiduttamisen sähkötuolissa. Televisiokanava Nelosen myötä koko valtava mediakonserni hiljaisesti sallii sen, että viihteen nimissä ihmiset laitetaan keskitysleirin mukaan nimettyyn televisiovankilaan ja sähkötuoliin. Oikeanlaisten sponsoreiden valinnalla ohjelmaan saadaan vielä lisää viihdyttävyyttä. Kun näytetään Sloggit, on näytettävä alusvaatteet, Rexonaa käytettäessä näytetään paljasta pintaa, Niveaa sivellään pampulla hakatun takapuolen iholle (Kalavale, 200), Sultan-kondomi liittyy seksuaaliaktiin, Fortum tuo sähkön kidutuslaitteeseen ja kilpailijan kärsiessä Sampo-pankki ”kipinöi kanssasi” (Kalavale, 213). Tämä kaikki saa tapahtua, koska siitä saa isot rahat.

Ehkä Arto Salminen kärjistää ja liioittelee uusliberalistisen viihdeteollisuuden mahtia ja mahdollisuuksia, mutta kirjailijan tarkkanäköisyys on yhtä kaikki hätkähdyttävää. Kuinka pitkälle Big Brotherissa vielä mennään? Viime vuonna seksistä tykkäävälle BB-pariskunnalle järjestettiin muitta mutkitta oivallisia tilaisuuksia kunnon paneskelulle. Sen näyttämistä televisiossa paheksuttiin, ja sen jälkeen pyydeltiin virhettä anteeksi ja annettiin jollekulle potkutkin, vaikka tuotanto aivan ilmiselvästi pyrki juuri siihen, että naintia piisaa. Tämän vuoden Big Brotherissa kilpailijat olivat aluksi pelkkiä kokelaita, jotka pistettiin ryömimään sokkoina mudassa ja juomaan suurin piirtein omaa oksennustaan, jotta heistä tulisi ”BB-talon täysivaltaisia asukkaita”. Kilpailijat tekevät tosissaan töitä sen eteen, että katsojilla olisi kivaa - ja että tuotantoyhtiö jäisi voiton puolelle.

Minä alan pikku hiljaa jo odottaa sitä sähkötuolia.