Eikö minulle mikään kelpaa?

Tämä on taas näitä mediakasvatuksen kurssin välitehtäviä. Neljäs sellainen. Saan kirjoittaa itsestäni. Mikäs sen mukavampaa! Tänään muuten kuulin Ylen uutisista, että ruotsalaiset vieroksuvat punavihreitä, koska nämä ”ajavat usein vasemmalta ohi”. Suunnattoman ärsyttävää uutisointia, mitä tuo edes tarkoittaa?!

Myönnetään. Olen hankala ja ärsyttävä. Median käyttäjänä olen hyvin usein sekä sisällön että muodon suhteen kriittinen ja analyyttinen. Lisäksi rasitan muita ihmisiä tällä kriittisyydelläni, ja turhaudun, jos minulla ei ole ketään, jolle vauhkota huonosti kirjoitetusta paikallislehden kolumnista tai uuden televisiosarjan kammottavasta näyttelijäntyöstä. Joskus ystäväni - joka nyttemmin muuten on pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja - tunnusti minulle, että hän pelkää lähettää minulle tekstiviestejä, koska epäilee minun hermostuvan mahdollisista kielioppivirheistä. Olen kamala ihminen.

Analyyttisyydestä puhuminen lienee tosin lievää elkeilyä. Olen kriittinen, mutten välttämättä kovin sisällökkäällä tavalla. Raivostun tai riehaannun, mutta se ei johda mihinkään. Voihkin olohuoneessa ihastuksesta, jos Matti Kuusela on taas kirjoittanut jonkun hienon lehtijutun, tai ulvon kauhusta, jos jokin tv-mainos taas kerran on kökkö ja hirvittävä, mutta tällainen kriittisyys ei ole yhteiskunnan tai elämän kannalta kovinkaan merkittävää.

Muutaman kerran olen onnistunut saamaan keskustelua aikaiseksi Facebookissa yksinkertaisesti postaamalla sinne jonkun mieltä kuohuttaneen uutisen ilman erityisempiä kommentteja. Nettikeskusteluiden hohdokkuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta Facebookissa sentään liki kaikki kirjoittavat kutakuinkin omalla nimellään. Minulla vieläpä sattuu olemaan kavereita hyvin monenlaisista porukoista, joten parhaimmillaan Facebook-kommentointi alkaa muistuttaa ihan oikeata keskustelua. Muutenkin median äärellä nautin siitä, jos syntyy keskustelua. En ole porukassa niin aggressiivinen kuin yksin raivotessani vaan yksinkertaisesti perin mielissäni, jos joku jaksaa jutella rakentavasti vaikkapa Family Guyn jaksosta. Harvoin moiselle on tilaisuutta.

Loppukesästä kuulin radiosta uutisen, jossa kerrottiin, että nuoria oli taas kuollut auto-onnettomuudessa kilpa-ajohurjastelun vuoksi. Tunti tämän jälkeen näin televisiosta mainoksen, jossa kikkailtiin vauhdikkaasti autoilla ja intoiltiin siitä, ettei tarvitse miettiä turvallisuutta. Mainiota. Tällaiset kokemukset tekevät minusta hetkessä hyvinkin tiedostavan, suorastaan moralisoivan mediankäyttäjän. Facebookissa tykättiin.

Joskus toki olen melko passiivinen vastaanottaja. Musiikin suhteen en ole kovin analyyttinen, minä vain pidän jostakin tai olen pitämättä. Toisinaan nollaan päätä lukemalla naistenlehtiä tai katsomalla huonon elokuvan. Muutamia televisiosarjojakin tulee katsottua ilman sen suurempia riehaantumisia. Koska katson yleensä televisio-ohjelmat tallenteena, ei tarvitse katsella raivostuttavia mainoksiakaan.

Minua on ilahduttanut se parin viime vuoden aikana tekemäni havainto, että me tiedostavat yliopisto-opiskelijat emme ole suinkaan ainoita mediakriittisiä ihmisiä tässä maassa. Meillä on toki hallussamme hienoja käsitteitä, tunnemme paremmin yksiä jos toisiakin teorioita ja saatamme paremmin sanankääntein kyetä tuomaan mielipiteemme julki, mutta medianlukutaito ei onneksi ole akateemisten yksinoikeus. Ei ainakaan medianlukutaito siinä mielessä, kuin minä sen käsitän. Joku voi käsittää toisin. (Vrt. Lipponen 2007, 51-54.) Minä en kytke medianlukutaitoa asiantuntijuuteen vaan ajattelen sen kyvyksi nähdä erilaisista teksteistä jotain muutakin kuin se, mitä ne näyttävät sanovan ja kyvyksi hahmottaa, miksi ne sanovat muutakin kuin mitä näyttävät sanovan. Aina ei tarvitse hifistellä.



LÄHTEET

Lipponen, Lasse. ”Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen.” Näkökulmia mediakasvatukseen. Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen & Miikka Lehtonen. Helsinki: Mediakasvatusseura