Rakastuin Internetin vihaisimpaan mieheen

Mediaelämäni on ajoittain perin holtitonta, minkä johdosta mietinkin, kuinka rehellisen mediapäiväkirjan mahdan saada aikaiseksi. En toki yritä lasketella valheita, mutta ajanjaksojen ja esimerkiksi radiokanavien suhteen voi käydä niin, että en vain ihan oikeasti tiedä tai muista, mitä sitä taas on tullut tehtyä. Ensimmäiseltä mediakasvatuksen luennolta lähtiessäni vilkaisin tätä ensimmäistä välitehtävää kuitenkin sen verran, että kykenin käsittämään mistä on kyse. Jotenkin pääsi käymään niin, että välittömästi ryhdyin panemaan merkille, mitä oikein puuhastelen median parissa. Sainkin aikaiseksi valtaisan vuodatuksen: mediapäiväkirjan, jonka kautta pääsen analysoimaan myös yleisemmin mediankäyttötapojani ja muistelemaan lapsuuttani.

Maanantai 6.9.2010

Kello 13.57 – 14.15 Istuin autoon muutamaa minuuttia vaille kaksi. Radio957:lta tuli mainoksia, Ylen Radio Suomelta sen sijaan jotain musiikkia ja äänimerkki. Tarkistin puhelimeni kellon: se edistää. Päätin korjata asian myöhemmin tänään. Jätin kanavan päälle kuullakseni uutiset, ja sen jälkeen kuuntelin vartin verran puhetta nuorten ihmisten verenluovutuksesta. Panin merkille, että eräs mukamas nuori verenluovuttaja puhui vanhan ihmisen tavoin. Hän käytti muun muassa sanaa ’kyllin’. Ihastuttavaa!

Kotiuduttuani noukin Aamulehden postilaatikosta ja vilkaisin etusivun uutiset. Käytin Internetiä. Tiirailin Moodlea, vilkaisin sähköpostit ja panin merkille, ettei Facebookissa ollut tapahtunut paljoakaan. Tämä kaikki tapahtui puolen tunnin sisällä kello 14.20-14.50 ja kaikenlaisen muun toiminnan ohessa, mikä on hyvin tyypillistä mediakäyttäytymistä minulta. Vaikka vihaan sitä, jos joudun samanaikaisesti usean tiedotusvälineen uhriksi, sinkoilen itse yhden välineen parista toiseen hyvinkin nopeasti, juon vähän kahvia tai silitän kissaa, ja palaan taas alkuperäiseen.

Kello 16.00 – 18.20 Alkuillasta olin yllättävän vähän tekemisissä minkään median kanssa. Lueskelin Aamulehden Asiat-liitettä puolisen tuntia, katselin kun mies pelasi Dragon Age –nimistä videopeliä ja lueskelin otsikoita Moodlesta ja Ampparit.comista. Luulin pari päivää sitten, että videopelien passiivinen tarkkailu on yksi oudoimmista piirteistä mediakäyttäytymisessäni. En pelaa itse juuri lainkaan, mitä nyt joskus Nintendo Wiin keilauspeliä. Olen joskus yrittänyt jotain muitakin, mutta suutun, kun en osaa, ja sitten lentää ohjain seinään. Ja sitten jostain käsittämättömästä syystä seuraan muiden pelaamista! Usein toki teen samalla jotain muuta, yleensä luen jotain hömppää, mutta silti olen merkillisen hyvin perillä kulloisenkin pelin kulusta. Meillä on ollut jopa illanistujaisia, joissa muut pelaavat pleikkaria ja minä katselen. EI MITÄÄN JÄRKEÄ! Kuulin kuitenkin, että tätä samaa harrastaa moni muukin. Yleensä pelaamista tosin seuraavat sellaiset, jotka itsekin pelaavat.

18.03 Luin miehelle katkelman Arto Salmisen teoksesta Kalavale. Intoilin. Mies pelasi. Tämäkin on meillä hyvin tyypillistä.

18.25 – 18.40 Autossa pääsin taas radion kuuntelemisen makuun. Jostain syystä satuin kuuntelemaan taas Radio Suomea. Sieltä tuli kai Sekahaku-niminen ohjelma, jota kuuntelin yhden biisin verran. Tämä biisi oli nimeltään Mandoliinikrapula. Melkoinen ralli! Yleensä kuuntelen aina ajaessani radiota tai CD-levyä, ja vaihdan kanavaa hyvin nopeasti, jos korviini kantautuu jotain, mitä en halua kuunnella. Mainosten lisäksi tähän osastoon kuuluu Radio957:n tampereenkiäliset uutiset. Vaikka tykkään murteista, tätä ohjelmaa en voi sietää sen äärimmäisen typerän sisällön vuoksi. Hönttä ja Toippari, just joo. Yle-X:ää en yleensä pysty kuuntelemaan lainkaan, paitsi silloin, kun sieltä tulee nuoruusmuistoja herättävä Koe-eläinpuisto.

Ajomatkani Nokialta Nääshallille kesti noin vartin, ja sinä aikana ehdin kuunnella Radio Rockia, Suomipoppia, Radio957:aa, Radio Suomea ja Iskelmää. Taas siis sinkoillaan. Muinoin tapanani oli kuunnella radiota aina töissä puhelimen kautta. Se piti hyvin ajan tasalla, mutta alkoi välillä puuduttaa. Enää en lenkillä käydessäkään kuuntele radiota vaan ihanaista linnunlaulua (ja mopojen pärinää, jostain syystä näillä kulmilla noita mopoja pyörii ihan älyttömät määrät). Lapsuudenkodissa totuin siihen, että radio on aina päällä. Yhä edelleen urheilukatsauksen tunnusmusiikki nostaa mieleen äidin tekemät sapuskat. Olenkohan lapsena loppujen lopuksi ollut vielä enemmän median tulvan uhri kuin nykyisin?

Muistan, että luin kakarana jatkuvasti. Isä kielsi Aku Ankkojen lukemisen ruokapöydässä, joten luin aina maitopurkin kyljet sun muut vastaavat. Äidillä paloi päreet moiseen hommaan niin pahasti, että hän siirsi kaikki purkit ja pakkaukset katseeni ulottumattomiin. Nykyisin ruokailen varsin harvoin ilman jotain median tarjoamaa viihdykettä. Kiireetön aamupala nautittuna tuoreen sanomalehden kanssa on ylellisyyttä ja harvinaista herkkua. Yleensä ruokailu tapahtuu television tai tietokoneen äärellä.

21.00 – 21.15 Yhdeksän jälkeen illalla kuuntelin taas vartin verran radiota. Radio Rockilla pauhasi Klaus Flemingin ohjelma. M.A. Numminen lauloi rokin rajattomasta riemusta, ja sitten tuli pari rock-versiota klassisen musiikin saralta.

Televisiota katson harvoin sattumalta. Olen aina hämmästellyt monien ihmisten tapaa pitää televisiota päällä koko ajan. Minusta on häiritsevää, jos televisio laitetaan taustalle välkkymään ja metelöimään vaikkapa hotellihuoneeseen saavuttaessa. Hirvittävintä on, jos samaan aikaan toisaalla pauhaa Internet tai radio. Tuollainen päällekkäiskäyttö aiheuttaa minussa epämiellyttävää levottomuutta, jopa ahdistusta.

Toinen kenties hieman erikoinen seikka televisionkatselussani on se, etten tykkää katsoa ohjelmia yksin. Vaikka lymyilen mieluusti kotosalla yksinäni, televisionkatselu on minulle aina ollut sosiaalista puuhaa. Yksin asuessani elelinkin monta vuotta ilman televisiota, ja silloinkin kun minulla sellainen oli, en katsonut sitä juuri koskaan.Katselutaipumukseni juontavat juurensa lapsuudesta. Perhe kerääntyi maalaistalon pirttiin katselemaan yhdessä Viimeiset siemenperunat –nimistä televisiosarjaa tai vähintäänkin uutislähetystä.

21.50 – 23. 30 Maanantai-ilta oli televisionkatselun suhteen poikkeus. Tarkoitus oli katsoa boksille tallennettu Penn & Teller, mutta huomasin, että FST:ltä tulee jotain mielenkiintoista ohjelmaa. Tiirailin sitä vähän aikaa ja jumitin. Tätä jumiintumista en kadu. Ohjelma oli Jack Rebnerista kertova dokumentti nimeltä Internetin vihaisin julkkis. Jumitin kanavalle alun perin siksi, että dokumentissa esiteltiin huvittavia Youtube-pätkiä. Yhden kerrottiin johtaneen termin ’nettikiusaaminen’ syntyyn. Riemastuin. Tämähän sopii hirveän hyvin minulle, kun mediakasvatuksen luentokurssi justiinsa alkoi! Sitä paitsi video oli hulvaton klassikko. Siinä joku pullea poika riehuu hullun tavalla valomiekaksi kuvittelemansa sauvan kanssa.

Dokumentin idea oli etsiä asuntovaunumainoksista tuttu vihainen myyntimies. Suivaantunut Winnebago-mainosten kuvausryhmä oli tallentanut nauhalle kiivasluontoisen ukon avautumisia ja tulistumisia ja lykännyt kopiot kiertämään. Kooste niistä luonnollisestikin päätyi Internetiin ja sai valtavan suosion. En halua tehdä suuria paljastuksia dokumentista, mutta suosittelen! Käykää katsomassa tämä dokkari Yle Areenasta, jos suinkin löydätte moiselle aikaa.

Maanantain Big Brother jäi katsomatta. Facebookissa kävin. Taas.

Tiistai 7.9.2010

Klo 06.50 – 07.10 Silmäilin taas otsikoita Ampparit.com –sivustolta. Luin Uutispäivä Demarin pääkirjoituksen, jossa kerrottiin, että eriarvoisuus kasvaa, kun valinnaisuus lisääntyy peruskouluissa.

Lienee jo tarpeetonta kertoa, että kuuntelin autossa radiota. Ensin kello 7.20 – 7.40, sitten kello 11.00 – 11.20. Tyylikin on jo arvon lukijoille tuttu: surffailua kanavalta toiselle. Puoli kahdentoista aikaan katsoin pikaisesti netistä erään nokialaisen lounaspaikan tietoja ja läksin lounaalle. Kävi ilmi, että paikan verkkosivut eivät varsinaisesti ole ihan ajan tasalla. Paikka on tainnut olla kiinni jo useamman kuukauden. Kismitti. Tuhma Internet puijasi julkeasti. Matkalla kuuntelin taas radiota kiinnittämättä juurikaan huomiota sisältöihin. Kanava taisi olla 957.

Kello 13-14 katsoimme boksilta True Bloodin. Tallentava digiboksi on loistava keksintö. Ilman sitä en kykenisi seuraamaan juuri mitään sarjoja. Nytkin boksille tosin on kertynyt huikeat määrät ohjelmia, joita en luultavasti koskaan ehdi tai malta katsoa. En ainakaan ennen kuin sinkoilu loppuu.