Salaa ehkä pelkään

Luultavasti minun ei pitäisi ikimaailmassa alkaa kirjoittaa blogia. Ajattelen näin, koska olen taipuvainen liialliseen turhanpäiväisten asioiden miettimiseen ja pälättämiseen. Lisäksi painotan usein sitä seikkaa, ettei minulla ole mielipiteitä. (Minulla on tosin kaksi periaatetta. Toinen niistä on, etten koskaan aio osallistua Tupperware-kutsuille. En ainakaan selvin päin.) Niinpä on olemassa riski, että blogiini ryöpsähtelee suuret määrät epämääräistä jaarittelua, joka ei edes välttämättä liity mitenkään mihinkään, sekä ajatuskulkuja, jotka johtavat pelkkiin tylsiin kompromisseihin. Jos olisin julkisuuden henkilö, olisin nopeasti ns. kusessa, kun puolivahingossa sutkauttelisin jotain asiaankuulumattomuuksia tahi muita typeryyksiä.

Lisäksi epäilen, ettei ketään kiinnosta. Tuskin kukaan hirveästi syttyy keskinkertaisen kirjoittajan keskinkertaisista jutuista, joiden olennaisin funktio on saada mediakasvatuksen kurssi suoritetuksi. Muutamia viikkoja sitten toimin ystäväni blogin haamukirjoittajana. Yleisö oli kiitollista, ja elin hetken aikaa oikeassa suosittuuden huumassa. Sitten ymmärsin, että yleisöni koostuu neljästä kamppailu-urheilijasta. Kokemukseni ovat osoittaneet, että ihminen, jota lyödään päähän monta kertaa viikossa, nauraa helposti vähän heikommillekin jutuille.

Minä kuitenkin tykkään kirjoittaa, ja vaikka ehkä salaa hieman pelkään laittaa jaaritelmiani Internetiin, päätin kuin päätinkin ryhtyä tähän blogi-hommaan. Eihän se viime kädessä minun syyni ole, vaikkei ketään kiinnostaisi. Kotiväkikin pysyy tyytyväisenä, jos naputtelen juttujani täällä koneella sen sijaan, että pälpätän niitä tuolla olohuoneessa loputonta huomiota vaatien. Perinteistä päiväkirjaa taas ei varmasti kukaan kommentoi ikinä. Sitä paitsi saatoin hieman puijata väittäessäni, ettei minulla ole mielipiteitä. Sittenpähän näette.